"Tietysti minä tulen, jos sinä tahdot", vastasi Olav hetken kuluttua.
Ingunn piteli kiinni Olavin vyötäisistä heidän ratsastaessaan alas taloa kohti. Olav tunsi mielensä jollain merkillisellä tavalla keventyneeksi. Tosin hän ymmärsi voivansa nyt luopua aikaisemmasta päätöksestään karttaa ensimmäistä kiusauksen tilaisuutta — koska Ingunn tahtoi toisin. Mutta häntä nöyryytti myös se, että tämä hylkäsi uhrin, jonka hän oli aikonut kantaa hänen eteensä.
Mutta se, mitä Ingunn oli sanonut, että hän muka oli pyytänyt Olavia menemään ja ettei tämä ollut päästänyt häntä irti — se ei ollut totta, muisti hän äkkiä. Hän karkotti kuitenkin tuon ajatuksen kuin uskottomuuden koska kerran Ingunn oli sanonut niin. Eihän hän itse ollut silloin niin selvä, että olisi voinut vannoa muistavansa oikein.
Seuraavana iltana Olav meni siihen aittaan, missä Steinfinn makasi. Arnvid aukaisi luukun ja päästi hänet parvelle. Arnvid istui yksin sairaan luona.
Sisällä oli pimeätä, sillä Steinfinniä oli alkanut palella, eikä hän sietänyt antaa solaan vievän oven olla auki. Muutama auringonsäde tunkeutui sisään hirsien välistä, halkaisi pölyisen pimeyden ja heitti kultaisia valoviiruja katosta riippuviin taljoihin. Parvessa oli raskas, ummehtunut ilma.
Olav meni sängyn luo tervehtimään kasvatusisäänsä — hän ei ollut nähnyt tätä moneen päivään, hänen ei tehnyt mieli tänne ylös. Mutta Steinfinn nukkui valitellen hiljaa unessa. Olav ei voinut nähdä hänen kasvojaan seinän pimennossa.
"Hänen tilassaan ei ole tullut käännettä pahempaan eikä parempaan", sanoi Arnvid. — "Jos tahdot jäädä tänne hetkiseksi, niin minä käyn pitkäkseni vähäksi aikaa?"
Tähän sanoi Olav suostuvansa mielellään, ja Arnvid viskasi joitakin vaatekappaleita lattialle ja kävi pitkäkseen. Silloin Olav sanoi:
"Minun ei ole helppo, Arnvid — on paha vaivata Steinfinniä, kun hän on niin sairas — mutta minusta tuntuu että Ingunnin ja minun täytyy saada tietää hänen tahtonsa meidän naimisiinmenostamme ennen kuin hän kuolee."
Arnvid oli vaiti.