Olavin sydän hypähti; hän meni sängyn ääreen ja sanoi:
"Minä tahtoisin kernaasti puhua sinun kanssasi, kasvatusisä, eräästä asiasta — siksi minä jäin tänne, kun olimme saaneet sinut kunnostetuksi."
"Olitko sinä täällä silloin — minä en nähnyt sinua." Steinfinn viittasi nuorukaista lähemmäksi. "Sinä voit istua tänne hetkiseksi puhelemaan, kasvattipoikani. Sinä olet joutunut sotkeutumaan meidän vaikeuksiimme; meidän täytyy nyt puhua siitä, mitä sinun tulee tehdä sitten, kun minä kuolen. Sinun lienee paras lähteä Hestvikeniin hakemaan tukea omalta suvultasi."
"Niin, kasvatusisä. Sitä minä juuri olin aikonut kysyä sinulta. Olen ajatellut itsekin, että se olisi parasta — ja että minä saan Ingunnin sitä ennen. Siten teiltä sukulaisilta säästyy tuo pitkä matka, kun täällä nyt on edessä rauhattomat ajat."
Steinfinnin katse muuttui harhailevaksi, epävarmaksi.
"Asia on sillä lailla, Olav, että minä kyllä muistan, mistä Audunin ja minun välillä oli puhetta. Mutta kai sinä itsekin ymmärrät, poika — etten minä mahda sille mitään, että asiat kääntyivät toiselle tolalle kuin silloin luulin. Nyt tulevat Kolbein ja Ivar naittamaan minun tyttäreni —."
Arnvid tuli nyt vuoteen ääreen.
"Muistatko, sukulaiseni, — että minä olin mukana sinä kesänä käräjillä ja seisoin tuvassa, kun sinä ja Audun kihlasitte lapsenne?"
"Sinä olit pikkupoika", sanoi Steinfinn kiireesti, — "et ollut vielä todistuskelpoinen!"
"En", sanoi Arnvid. "Mutta kuule minua, Steinfinn. On sattunut ennenkin, hätätilassa, sodan uhatessa tai miehen varustautuessa pitkälle matkalle — että hän on antanut tyttärensä sille miehelle, jolle tämä todistajien läsnäollessa oli luvattu, ilman häidenpitoa, saattamalla vain tiedoksi luotettaville todistajille, mitä oli sovittu myötäjäisistä ja huomenlahjasta, sekä ilmoittamalla ja julistamalla avioliitto täysivoimaiseksi siitä päivästä alkaen."