Steinfinn pyysi, että hänen annettaisiin olla, kun naiset herättivät hänet hoitaakseen haavaa: eihän siitä ollut mitään hyötyä ja hän tahtoi olla rauhassa. Dalla ei ollut kuulevinaan — hän nosti raskaan miehenruumiin ylös ja silitti hänen alustaansa aivan kuin tämä olisi ollut kapalolapsi. Hän pyysi Olavia näyttämään valoa — Arnvid nukkui sikeästi, kuolemanväsyneenä.
Steinfinnin kasvot olivat miltei tuntemattomiksi muuttuneet, monta viikkoa ajamattomana ollut punaruskea parta oli levinnyt poskiluihin asti. Hän käänsi päänsä seinään päin, mutta Olav näki kaulajänteen kiristyksestä hänen taistelevan ollakseen valittamatta Dallan irrottaessa kääreitä; ne olivat tarttuneet kiinni haavaan.
Salainen inho, jota Olav aina oli tuntenut nähdessään ärtyneitä haavoja ja tuntiessaan niistä nousevan löyhkän, valtasi hänet tukahduttavan voimakkaasti. Tuossa oli kuollutta lihaa; ei enää voinut tuntea haavaa iskuhaavaksi; siinä oli harmaita, sienettyneitä täpliä, joiden keskellä oli pahan näköisiä punaisia koloja, joista vuoti vähän verta.
Ingunn oli tullut hänen vierelleen; — kalpeana, suurin, pelokkain silmin hän tuijotti isäänsä. Olavin täytyi sysätä häntä; hän ei huomannut ojentaa Dallalle uutta käärettä, jota tämä odotti. Jälleen Olav tunsi surun ja häpeän piston sydämessään — kuinka he olivat saattaneet unohtaa sairaan, kärsivän isän niin tyyten. Mutta — muistaessaan pimeää parvea, jossa he olivat kahden kesken Ingunnin kanssa, hän aavisti hämärästi, miten vaikea oli olla sääliväinen ja uskollinen poissaolevaa kohtaan.
"Jää tänne", sanoi hän toisten naisten tehdessä lähtöä. "Tänä iltana me puhumme sinun isäsi kanssa", lisäsi hän selittäen. Hän näki toisen pelästyvän enemmän kuin tulevan iloiseksi eikä pitänyt siitä.
Steinnfinn makasi hiljaa, näännyksissä tuskien jälkeen. Olav käski
Ingunnin tuoda vähän ruokaa.
Tyttö oli haalinut kokoon kaikki herkut mitä löysi ja näytteli niitä hymyillen Olaville takaisin tultuaan. Olavin istuessa kulho polvien välissä syöden puhalsi tyttö kerran hänen niskaansa. Hän oli tulvillaan hellyyttä ja vallattomuutta. Jälleen Olavin sydäntä vihlaisi — tässä he istuivat sairaan isän silmien edessä — eikä hän osannut sanoa, miellyttikö tytön hyväily häntä vai ei.
Arnvid liikahti — Ingunn lennähti pystyyn Olavin polvelta ja alkoi liikutella ruokia. Silloin Steinfinn kysyi äkkiä sängystä:
"Kuka täällä on teidän kanssanne, Arnvid ja Ingunn?"
"Täällä on Olav, isä", vastasi tyttö.