"Eikö isäni seurassa ollut ketään?" kysyi Olav.
"Ei, Audun Ingolfinpoika oli yksin."
Olav jäi miettimään. Sitten hän sanoi istuutuen maahan:
"Ei siis ole elossa muita todistajia kuin Magnhild ja Tore Vikistä. —
Mutta ehkä he tietävät neuvoa meille jonkun toisen todistajan."
"Eivätköhän he tietäne."
"Jos tahtovat —", sanoi Olav puoliääneen. "Entä sinä, Arnvid. Voi olla, että sinun todistuksesi on mitätön, koska kerran olit lapsi — mutta sano, mitä sinä ajattelet? Kihlattiinko meidät sinä iltana toisillemme?"
"Kyllä", sanoi Arnvid empimättä. "Sitä minä olen aina pitänyt varmana asiana. Etkö sinä muista, että sinun annettiin kihlata Ingunn sormuksella?"
Olav nyökkäsi.
"Steinfinnillä täytyy olla tuo sormus jossakin. — Luuletko, että tuntisit sen vielä? Se olisi varmaan hyvä todiste."
"Muistan sen hyvin. Se oli äitini sinettisormus, jossa oli hänen nimensä ja Jumalan äidin kuva vihreään kiveen piirrettynä. Isä oli luvannut sen minulle — muistan, etten olisi antanut sitä mielelläni Ingunnille." Hän naurahti.