Sitten käskettiin Olavia suutelemaan morsiantaan. Ja nyt poika astui esiin aivan rohkeasti, laski kätensä Ingunnin kaulaille ja suuteli tyttöä niin hartaasti kuin osasi, todistajien nauraessa ja juodessa kihlattujen kunniaksi.
Mutta Olav näytti alkaneen innostua leikkiin — yhtäkkiä hän karkasi nuoren kihlattunsa luo, tarttui tätä uudelleen kaulaan ja antoi tälle kolme neljä maiskahtavaa suudelmaa. Toiset ulvoivat naurusta, huusivat hänelle ja kehoittivat häntä jatkamaan samalla tapaa.
Joko Ingunn nyt joutui naurusta hämilleen tai hän sai päähänsä oikun — hän tahtoi äkkiä irtautua pojan sylistä, ja kun tämä rutisti häntä yhä lujemmin itseensä, puri morsian häntä kaikin voimin poskeen.
Olav jäi tuijottamaan häneen aivan ällistyneenä. Sitten hän hankasi kädellä poskeaan, josta alkoi pisarrella verta. Hän katsoi vähän verisiä sormiaan ja aikoi sitten syöksyä Ingunnia lyömään. Mutta isä nosti hänet käsivarrelleen ja kantoi hänet sänkyyn, joka oli varattu heille. Ja sitten riisuttiin sulhanen ja morsian ja heidät peitettiin sänkyyn. Ja pian heiltä unohtuivat koko kihlaustouhut.
Kun Steinfinn seuraavana päivänä oli selvinnyt humalastaan, hän olisi mielellään purkanut kaupan. Hän viittasi siihen suuntaan, että sehän oli ollut vain leikkiä — jos heidän mieli tehdä sopimus lapsistaan, täytyi siitä ensin puhua lähemmin. Mutta Audun, joka ei ollut voinut maistaakaan juomia sairautensa tähden, nousi häntä vastustamaan. Hän pyysi toista muistamaan, että tämä oli antanut sanansa kuolevalle miehelle, ja Jumala kostaisi hänelle varmaan, jos hän rikkoisi turvattomalle, isättömälle lapselle antamansa lupauksen.
Steinfinn jäi tuumimaan. Audun Ingolfinpoika kuului hyvään vanhaan sukuun, vaikka siinä nyt oli miehinen aines vähissä ja vaikkei sillä ollut sanottavaa valtaa. Mutta Olav oli ainoa lapsi, ja vaikka hänellä ei olisikaan ollut saatavana paljon muuta perintöä kuin Hestvikenin perintötila, oli sekin sentään suurkartano. Hän saattoi itse vielä saada monta lasta — ja Olav saattoi olla tasavertainen aviokumppani Ingunnille, jos kotiin jäisi vielä iso sisarusliuta. Ja nyt Steinfinn toisti selvänä sen, mitä oli luvannut juovuspäissään, luvaten kasvattaa Olavin poikanaan ja antaa tälle tyttärensä vaimoksi lasten ehdittyä oikeaan ikään. Ja kun hän lähti käräjiltä kotiaan kohti, hän vei Olav Auduninpojan kerallaan pohjoiseen.
Samana syksynä tuli Frettasteiniin sanoma Olavin isän kuolemasta, vähän aikaa isoisän ja hullun sedän kuoleman jälkeen. Sanoman tuojat toivat kerallaan osan lapsen perintöä, niin isän- kuin äidinpuolelta saatua — vaatteita, aseita ja lippaallisen koruesineitä. Hestvikeniä hoitaisi tästä lähtien muuan pojan vanha sukulainen — niin sanottu Olav Puolipappi.
Steinfinn kätki kasvattinsa tavarat ja sai aikaan sen verran, että kahdesti lähetti sanan Olav Puolipapille Oslon-kävijöiden mukana sopiakseen tämän kanssa tapaamisesta. Mutta siitä ei tullut sillä kertaa mitään, eikä Steinfinn sen erän perästä liikuttanut sormeaan asian vuoksi. Hän ei ollut sen aikaansaavampi omissakaan asioissaan. Sekä hän että Ingebjørg olivat hyviä Olaville, ja häntä kohdeltiin kuin perheen omia lapsia, kunnes onnettomuus osui taloon. Eivätkä he sittemmin laiminlyöneet kasvattipoikaansa pahemmin kuin omia perillisiäänkään.
Olav oli tavallaan kotiutunut hyvinkin pian Frettasteiniin. Hän piti paljon Steinfinnistä ja Ingebjørgista, mutta hän oli vaitelias ja itseensäsulkeutunut lapsi, joten hän jäi näille edelleenkin jonkin verran vieraaksi. Hän ei myöskään koskaan oikein selvästi tuntenut kuuluvansa taloon, vaikka hän viihtyi paremmin täällä kuin siellä, mistä oli tullut. Hän koetti olla ajattelematta ensimmäistä kotiaan, Hestvikeniä, niin paljon kuin suinkin, mutta joskus tuon ajan muistot kuitenkin sukelsivat esiin ja hänet valtasi ahdistava alakuloisuus, kun hän muisti noita vanhoja ihmisiä. — Palvelijat olivat ikäloppuja, ja vaari paimensi vanhaa hourupäistä poikaansa, jota ihmiset kutsuivat Likaparraksi — häntä täytyi syöttää kuin lasta ja estää pääsemästä tulen, veden ja teräaseiden lähettyville. Olav oli saanut enimmäkseen tuhrustella yksin. Mutta hän ei ollut koskaan tiennyt, että toisinkin olisi saattanut olla, ja siivottomuus ja paha haju, joka seurasi Likapartaa, oli kuulunut talon elämään niin kauan kuin hän muisti; samoin hän oli tottunut hullun huuto- ja raivokohtauksiin, niin ettei hän pelännyt juuri niiden sattuessa. Mutta hän kaihtoi näitä muistoja. — Pari kertaa viime vuosina oli vaari ottanut hänet mukaansa kirkkoon, ja siellä hän oli nähnyt vieraita ihmisiä, myös naisia ja lapsia, mutta ei ollut tullut milloinkaan ajatelleeksi, että voisi itse pyrkiä näiden pariin tai puhua heidän kanssaan; nämä olivat vain ikään kuin osa messua. Ja vielä vuosia sen jälkeen, kun Olav oli muuttanut Prettasteiniin, hän saattoi äkkiä tuntea itsensä kovin yksinäiseksi — aivan kuin elämä näiden ihmisten parissa olisi ollut yhtä epätodellista ja epäarkista kuin kirkkosunnuntai, ja hän odotti alinomaa, milloin hänen oli lähdettävä pois takaisin siihen elämään, mistä oli tullut. Se ei ollut muuta kuin mielijohde, joka tuli ja meni menojaan — mutta täysin kotiutuneeksi hän ei tuntenut itseään milloinkaan Frettasteinissä, vaikkei hänellä ollut muutakaan kotia jota kaivata.
Joskus hänessä heräsi sentään toisenkinlaisia muistoja, ja silloin hänen sydäntään vihlaisi aivan kuin äkillinen ikävä. Hän näki edessään kuin unessa laakean kalliopaaden, joka kohosi kuperana keskellä Hetsvikenin pihaa; kuumassa kivessä oli halkeamia, joista hän vatsallaan maaten oli kaivellut sammalta luusirusella. Hän näki hämärästi paikkoja, joissa hän oli kulkenut yksin omissa mietteissään — ja nuo muistot jättivät jälkeensä sanomattoman suloisen tunteen. Karjarakennusten takana oli ollut korkea, kiiltävä, tumma kallioseinä, josta vesi tippui alas, ja vetisessä solassa kallion ja ulkohuoneenseinien välissä oli aina pimeää ja varjoista, ja siellä rehotti pitkä, vihreä ruoho. — Jossain oli myös ollut meren ranta; hän oli astunut levien ja rapisevien kivien keskellä, oli löytänyt näkinkenkiä ja niljaisia, sileiksi hioutuneita lahonneen puun kappaleita. Ulappa päilyi välkkyvänä edessä, ja vanha Koli-renki aukaisi simpukoita ja syötti sisuksen hänelle — vesi herahti Olavin kielelle hänen muistaessaan meriveden ja rasvaisten, kellertävien simpukoiden sulavaa makua, joita hän oli hotkinut suuhunsa aukaistuista, sinihohtavista kuorista.