Steinfinn syleili ystäväänsä remuavan iloisesti, mutta muuttui pian apeaksi nähdessään, miten sairas Audun oli. Hän ei tahtonut kuulla puhuttavankaan muusta kuin että Audun seuraisi häntä siihen taloon, missä hän asui saattoineen käräjien aikana.

Toverusten noustessa mäkeä kertoi Audun, että miehet, joita hän oli tullut tapaamaan, olivat hänen isoisänsä veljenpojan poikia: "Sen lähempiä sukulaisia minulla ei ole; heidän käsiinsä joutuu Olavin holhous minun kuoltuani." Hestvikenin vanhukset elivät vielä, mutta olivat jo aivan hupeloita, ja itsellään hänellä oli sellainen mahavaiva, ettei hän voinut nauttia ruokaa eikä juomaa; hän ei voinut elää enää montakaan viikkoa. Hän oli viettänyt Maunu-kuninkaan luona kaikki nämä vuodet viime jouluun saakka; silloin hän oli lähtenyt kotiin Hestvikeniin, koska oli niin sairas. Hän ei ollut käynyt siellä kuin kerran vaimonsa kuoleman jälkeen ja oli vasta tänä talvena tutustunut poikaansa. Mutta nyt painoi lapsen tulevaisuus raskaasti hänen mieltään — Soleyarin sukulaisia ei näkynyt käräjillä, ja tuskin hän enää kykeni ratsastamaan heidän luokseen — ratsastus oli tuskallista — ja nyt oli viimeisen edellinen käräjäpäivä. "Hovedøenin isät ottaisivat hänet kyllä huostaansa, mutta jos poika mielistyisi jäämään sinne suureksi tultuaan ja rupeaisi munkiksi, sammuisi meidän sukumme häneen."

* * * * *

Kun Ingebjørg näki tuon kauniin lapsen, joka pian oli oleva täysin orpo, tahtoi hän suudella poikaa. Mutta Olav riuhtaisihe irti, pakeni isänsä turviin ja tuijotti sieltä rouvaa suurin sinisin silmin hangoittelevana ja ihmeissään.

"Etkö sinä tahdo suudella minun vaimoani, Olav?" kysyi Steinfinn ääneen nauraen.

"En", vastasi tämä. "Sillä Aslaug suutelee Kollia —"

Audun hymyili vähän hämillään — poika tarkoitti kahta Hestvikenin vanhaa palkollista, selitti hän, ja nytkös kaikki aikuiset nauroivat katketakseen, mutta Olav lehahti punaiseksi ja katsoi alas. Isä nuhteli nyt häntä ja käski hänen tervehtiä Ingebjørgia kauniisti ja säädykkäästi. Ja pojan täytyi astua esiin ja antaa vieraan vaimon suudella häntä, ja kun sitten pikku Ingunn, joka oli tullut ulos, sanoi hänkin tahtovansa suudella poikaa, meni Olav kuuliaisesti hänenkin luokseen ja taivutti kasvonsa alas, jotta pikku neito ylettäisi suutelemaan häntä. Mutta hän oli hehkuvan punainen kasvoiltaan, ja silmät olivat kyyneleitä täynnä; ja miehet nauroivat ja ilvehtivät, kun hän ei muka osannut antaa kauniiden naisten suosiolle sen suurempaa arvoa.

Illemmällä, kun kaikki olivat syöneet ja miehet istuivat par'aikaa juoman ääressä, näytti Olav sentään virkistyvän. Ingunn juoksenteli penkin luota toisen luo, ja missä oli tyhjä tila, siihen hän kapusi, istui hetken jalkojaan heilutellen, luiskahti sitten alas, juoksi seuraavan aukkopaikan luo ja kiipesi taas ylös. Aikuiset nauroivat tuolle leikille, huutelivat häntä ja koppasivat hänet kiinni; siitä tyttö yhä yltyi ja villiintyi. Silloin Olav näytti tekevän vakaan päätöksen — hän nousi isänsä vierestä, kohensi uutta veitsivyötään, astui lattian poikki ja istuutui Ingunnin viereen. Ja kun tämä liukahti lattialle ja kiiti seuraavalle sijalle, seurasi poika viivytellen perästä ja istahti uudelleen tytön rinnalle. Näin lapset nyt juoksivat teuhaten penkinsyrjiä pitkin. Ingunn nauraen ja kirkuen — Olav perässä tasaisena ja vakaana, vilkaisten kuitenkin väliin isäänsä, hymyn häiveen pyrkiessä valaisemaan noita kukkeita, juroja pojankasvoja.

Lapset istuivat torkkuen eräässä loukossa Steinfinnin ja Audunin tullessa heidän luokseen; he taluttivat nämä keskelle lattiaa valkean ääreen. Steinfinn ei seisonut oikein varmasti jaloillaan laskiessaan tyttärensä käden Olavin käteen. Nyt vahvistivat Steinfinn ja Audun kädenlyönnillä lastensa kihlauksen, ja Audun antoi Olaville kultaisen sormuksen, auttoi tätä painamaan sen Ingunnin pikku sormeen ja piti sitten lapsen kättä koholla, niin että jokainen saattoi nähdä paksun sormuksen kiiluvan siinä. Ingebjørg Jonintytär ja muut naiset itkivät ja nauroivat, sillä kauniimpaa näkyä kuin tämä pieni kihlapari oli tuskin kukaan nähnyt. —

Nyt Steinfinn ojensi tyttärelleen juomasarven ja pyysi häntä juomaan kihlamaljan, ja lapset joivat ja läikyttivät juomaa vaatteilleen. Steinfinn seisoi käsi ystävänsä kaulailla vannoen itkunsekaisella äänellä, ettei Audunin tarvinnut surra eikä huolehtia lapsestaan, kun hänen olisi tästä erottava. Hän oli kasvattava pojan luonaan ja oleva hänelle isänä kunnes poika kasvaisi suureksi ja voisi viedä kotiin morsiamensa. Näin Steinfinn puhui ja suuteli sitten Audunia molemmille poskille. Ingebjørg taas nosti lapset polvelleen ja lupasi olla äitinä Olaville Cecilia Bjørnintyttären tähden, jota hän oli rakastanut kuin omaa sisartansa.