Muuten hän oli koko kaunis näöltään, vaikka hänen ihonsa ja tukkansa olivat melkein yhtä vaalean värittömät kuin albiinojen, joskaan hänellä ei ollut näiden arkaa katsetta ja kumaraa ryhtiä. Olavin sinivihreät silmät olivat haljakat väriltään, mutta niiden katse oli suora ja peloton, ja pää työntyi tanakasti voimakkaalta, maidon valkealta kaulalta. Näytti siltä kuin aurinko ja tuuli eivät pystyisi tuohon ihoon — se oli ihmeellisen tiivis, tasainen ja valkea — kesällä vain ilmestyi muutama pieni pisama nenän juureen, joka oli matala ja leveä. Tämä terve kalpeus vaikutti sen, että Olavin kasvot lapsesta asti näyttivät hieman kylmiltä ja liikkumattomilta. Hänen piirteensäkin olivat lyhyehköt ja leveät, mutta kaunisjuonteiset. Silmät olivat jokseenkin kaukana toisistaan, mutta suuret ja avokatseiset, kulmakarvat ja ripset niin vaaleat, että ne kuulsivat vain kuin kultainen varjo auringonpaisteessa. Nenä oli leveä ja suora, mutta vähän liian lyhyt; suu oli isonlainen, mutta huulien kaari oli niin kaunis ja kiinteä, että niitä olisi täytynyt sanoa kauniiksi, elleivät ne olisi olleet niin värittömät muun kalpeuden keskellä. Mutta hänen tukkansa oli verrattoman komea — pikemmin hopeankiiltoinen kuin kullalle kellahtava, sankka, pehmeä ja kihartava. Se oli pyöreäksi leikattu, joten se peitti leveän valkoisen otsan, mutta jätti paljaaksi vahvojen jänteiden välisen niskakuopan.
Olav ei suinkaan ollut pitkä ikäisekseen, mutta näytti suuremmalta kuin oli; hänellä oli sopusuhtainen, vankka ja jäntevä vartalo, mutta pienet kädet ja jalat, jotka näyttivät erittäin voimakastekoisilta siksi, että ranteet ja nilkat olivat niin pyöreät ja lujat. Väkevä ja notkea hän oli myös, ja kaikenlainen ruumiinharjoitus ja aseiden käyttö olisi sopinut hänen luonteelleen; mutta kukaan ei opettanut häntä käyttämään voimiaan oikealla tavalla. Frettasteinissä olivat olot sellaiset, että hän sai hoitaa itse itsensä kasvuaikanaan. Steinfinn oli ottaessaan pojan luokseen luvannut olla tälle isänä, mutta hän ei tehnyt mitään hankkiakseen tälle sellaista opetusta, joka olisi ollut tarpeen hyväsukuiselle nuorelle miehelle, jolla oli jonkin verran omaisuutta ja joka oli aiottu Ingunn Steinfinnintyttären aviomieheksi.
* * * * *
Steinfinn Torenpoika oli joutunut Olavin kasvatusisäksi seuraavalla tavalla:
Eräänä kesänä, Steinfinnin vielä viettäessä onnen ja menestyksen päiviä, hänellä oli asiaa Eidsivatingiin. Hän lähti sinne ystävien ja sukulaisten seurassa, ja hänellä oli mukanaan vaimonsa ja tyttärensä Ingunn, joka silloin oli kuuden vuoden ikäinen. Vanhemmat pitivät niin paljon kauniista lapsestaan, että veivät hänet joka paikkaan mukanaan.
Käräjillä Steinfinn tapasi Audun Ingolfinpoika nimisen miehen. Audun ja Steinfinn olivat olleet vuodetoverukset henkivartiossa ja hyvät ystävät, huolimatta siitä, että Audun oli vanhempi Steinfinniä ja että he olivat hyvin eriluontoiset; Steinfinn oli näet siihen aikaan hilpeä ja puhelias ja puhui mieluimmin itsestään, kun taas Audun oli hiljainen ja sulkeutunut.
Samana vuonna, jolloin Haakon-kuningas lähti Skotlannin-retkelle, joutui Audun keväällä naimisiin. Hän sai vaimokseen tanskattaren, Cecilia Bjørnin tyttären, Ingebjørg-kuningattaren leikkitoverin, joka oli asunut hänen kanssaan Hindin luostarissa. Oslon piispan riistäessä nuoren Maunu-kuninkaan morsiamen väkisin mukanaan Norjaan, koska tanskalaisten kuningas halveksi tehtyjä sopimuksia ja kieltäytyi lähettämästä sukulaisnaistaan pohjoiseen, lähti Cecilia mukaan. Ensi alussa nuori kuningatar olisi tahtonut pitää neidon luonansa aina, mutta jo vuoden kuluttua näytti Ingebjørg-rouva muuttaneen mieltä ja alkoi toimitella tätä innokkaasti naimisiin. Jotkut arvelivat sen tapahtuvan siksi, että Maunu-kuningaskin puheli tuon tanskalaisen neidon kanssa kernaammin kuin mikä oli hänen puolisostaan mieleistä; toiset olivat tietävinään, että nuori Alf Erlinginpoika Tornbergista oli voittanut hänen suosionsa, mutta tämän isä, lääniherra Erling Alfinpoika vastusti poikansa naimisiinmenoa vierassyntyisen naisen kanssa, jolla ei ollut maata eikä sukua Norjassa. Nuori Alf oli huimapäinen ja tottunut saamaan tahtonsa läpi kaikissa asioissa, ja hän rakasti kiihkeästi neitoa. Kuningatar päätti silloin naittaa Cecilian toiselle, jottei hän sotkeutuisi onnettomuuksiin.
Olipa asia miten hyvänsä — neito oli sirotapainen ja suloinen, ja kun Audun, joka aluksi tuntui hiukan vastahakoiselta, oli saanut puhua hänen kanssaan pari kolme kertaa, hän alkoi innokkaasti toivoa neitoa omakseen. Heidän häänsä vietettiin Bjørgvinissa, kuninkaankartanossa, ja vanha Haakon-kuningas lahjoitti morsiamen myötäjäiset. Audun vei vaimonsa Hestvikeniin. Siellä tämä oli hyvässä suojassa sekä Maunu-kuninkaalta että Alf Erlinginpojalta.
Loppukesällä Audun yhtyi kuninkaan laivueeseen Herdluvaagissa ja seurasi valtiastaan länsimerenretkelle. Ja kun kuningas ennen joulua kuoli Orknesaarilla — talvella vuonna 1263 — oli Audun sen laivan päällikkönä, joka toi kuolinsanoman Norjaan. Sitten hän matkasi edelleen itään, kotikartanoonsa. Kesällä hän palasi Maunu-kuninkaan henkivartioväkeen. Hänen vaimonsa oli kuollut lapsivuoteeseen jättäen jälkeensä pojan, joka jäi eloon. Audun oli käynyt entistä hiljaisemmaksi, mutta nyt hän sentään kertoi Steinfinnille jotakin asioistaan. Hestvikenissä hoiti taloa hänen isoisänsä. Tämä oli vanha ja itsepäinen. Hän ei ollut pitänyt siitä, että pojanpoika oli nainut vieraan, sukua vailla olevan naisen. Paitsi häntä oli talossa Audunin iäkäs setä; hän oli mielipuoli. Suurin osa Cecilian Hestvikenissä viettämästä ajasta oli kulunut näiden kahden vanhuksen parissa. "Minä pelkään, ettei hän viihtynyt siellä itäkulmalla", sanoi Audun. Isoisän kunniaksi Cecilia oli ristittänyt lapsensa tämän kaimaksi — tanskalaisen tavan mukaan — mutta Olav Auduninpoika oli joutunut vimmoihinsa siitä: Norjassa ei ollut tapana antaa lapsille elävän ihmisen nimeä, ellei toivonut tämän kuolemaa. Audun oli näiden kahden vanhuksen ainoa perillinen, mutta hän vakuutti, ettei aikonut palata Hestvikeniin ensi hädässä; hän oli päättänyt jäädä Bjørgviniin Maunu-kuninkaan luo.
Kohta tämän jälkeen Steinfinn ryösti Ingebjørgin, eikä hän sen jälkeen ollut kuullut mitään Audun Ingolfinpojasta, kunnes tapasi tämän käräjillä. Audun talutti seitsenvuotiasta poikaansa, kysellen paria Soleyarin miestä, joita aikoi tavata. Hän oli hyvin sairaan näköinen. Audun oli pitkä mies ja hän oli aina ollut solakka ja notkea, kasvot olivat olleet kapeat, nenä ohut, terävä ja kyömyinen, iho ja hiukset valkeat. Nyt hän oli painunut kumaraan, oli laiha kuin luuranko, kellertävä kasvoiltaan ja sinihuulinen. Mutta poika oli terve, voimakas lapsi, leveäharteinen ja suorakasvuinen; hän oli yhtä vaalea kuin isänsä, mutta muuten hän ei juuri muistuttanut tätä.