Kolbein ei tosin tahtonut vahingoittaa nuorempaa veljeään; hän tuli omalla tavallaan hyvilleenkin, kun toinen neuvottomuudessaan kokonaan jättäytyi hänen hoteisiinsa. Menestyksensä päivinä Steinfinn oli ollut huolimaton ja laiska; hänestä oli ollut tärkeämpää elää suurellisesti kuin koota omaisuutta. Mattiaksen retken jälkeen hän jonkin aikaa suorastaan pakoili ihmisiä. Mutta sitten hän Kolbeinin neuvosta otti leipiinsä kokonaisen huovilauman — nuoria, asekuntoisia miehiä, mieluimmin sellaisia, jotka varhemmin olivat olleet asepalveluksessa muualla. Steinfinn miehineen nukkui päätuvassa, ja huovit seurasivat isäntäänsä tämän retkillä, mutta eivät voineet eivätkä tahtoneet liioin puuttua talon töihin, joten tuo joukko kävi kalliiksi ja tuotti itse asiassa hyvin vähän hyötyä.

Frettasteinin tila tuli kuitenkin jotenkuten hoidetuksi, sillä kartanon iäkäs isäntärenki Grim ja hänen sisarensa Dalia olivat Steinfinnin isoäidin entisen orjan lapsia eivätkä he pitäneet silmämääränään mitään muuta kuin nuoren isäntänsä parasta. Mutta vaikka Steinfinn olisi kipeästi tarvinnut tiluksistaan koituvat tulot, ei hän viitsinyt nähdä eikä puhutella omia alustalaisiaan — ja Kolbeinia, joka hänen asemestaan toimitti kaikki sellaiset asiat, seurasi ainainen riita ja tora.

Ingebjørg Jonintytär oli ollut riuska emäntä, ja se oli nähtävästi aikaisemmin korvannut miehen tuhlaavaisuuden ja reiman suurellisuuden. Mutta nyt hän pysyi piilossa pirtissään neitoineen, eikä muu talon väki nähnyt häntä juuri nimeksikään. Hän mietti ja sureksi, ei kysynyt milloinkaan talon ja kartanon hoitoa, vaan näytti pikemminkin vihastuvan, jos joku häiritsi hänen ajatuksiaan. Lapsillensakin, jotka asuivat äitinsä kanssa pirtissä, hän oli harvasanainen eikä juuri piitannut heidän oloistaan ja toimistaan. Ja kuitenkin hän oli ennen hyvinä päivinä ollut hellä äiti, samoin kuin Steinfinn Torenpoika oli ollut iloinen, huolehtiva isä, joka oli ylpeillyt kauniista, reippaista lapsistaan.

Tosin Ingebjørg Hallvardin ja Jonin vielä ollessa pieniä nosti heidät usein syliinsä ja keinutteli heitä polvellaan leuka vaaleatukkaista päätä vasten, mutta mieli nurjana, miettivänä ja suruisana. Ei kestänyt kuitenkaan montakaan vuotta ennen kuin pojat kyllästyivät pirtissä oloon ja ilottoman äidin ja palvelusnaisten seuraan.

Tora, nuorin tytär, oli hyväluontoinen ja sievä lapsi. Hän tajusi varsin hyvin vanhempien kärsivän ja elävän raskaan painon alla, ja hän koki tehdä kaikessa heidän mielensä mukaan, hellänä ja herttaisena. Ja hänestä tuli molempien suosikki. Steinfinnin kasvot saattoivat kirkastua hiukan hänen katsellessaan tuota tytärtään. Tora Steinfinnintytär oli pyöreä ja sirokasvuinen, ja hän kehittyi varhain naiselliseksi. Hänellä oli soikeat, täyteläiset kasvot, vaalea iho, siniset silmät ja paksut, kiiltävät, oljenkarvaiset palmikot, jotka riippuivat alas rinnalle. Isä silitti hänen poskeaan sanoen: "Sinä olet hyvä lapsi, Tora — Jumala siunatkoon sinua. Mene äitisi luokse, Tora, istu hänen viereensä ja lohduta häntä."

Tora meni ja kävi istumaan kehruuksineen tai ompeluksineen suruisan äitinsä luo. Ja jos Ingebjørg lopuksi virkkoi: "Sinä olet niin hyvä, tyttöseni — Jumala varjelkoon sinua kaikesta pahasta, lapsukainen", hän tunsi saaneensa ylenmääräisen palkan vaivastaan. Hänen kyyneleensä alkoivat tippua — hän ajatteli vanhempiensa raskasta osaa, ja hän katsoi oikeamielisen vihan tuntein sisartaan, joka ei milloinkaan malttanut istua alallaan äitinsä luona eikä viihtynyt pirtissä tekemättä äitiään kärsimättömäksi iänikuisella rauhattomuudellaan — kunnes tämä pyysi häntä menemään. Silloin hän pyyhälsi ovelle huolettomana, tuntematta hiventäkään katumusta ja hävisi toisten lasten, Olavin ja muutamien talon palvelusväen poikien joukkoon, yhtyen heidän hommiinsa.

Ingunn oli Steinfinnin ja Ingebjørgin vanhin lapsi. Ollessaan pieni hän oli ollut harvinaisen suloinen, mutta nyt hän ei ollut ihmisten mielestä puoliksikaan niin kaunis kuin sisarensa. Eikä hän ollut yhtä viisaskaan, ei myöskään erittäin sukkelasanainen, hän ei ollut parempi eikä huonompi kuin lapset tavallisesti ovat. Mutta muutamat pitivät hänestäkin yhtä paljon kuin hänen nuoremmasta, sävyisästä ja kauniista sisarestaan. Steinfinnin miehet katsoivat Toraa epämääräisen kunnioituksen tuntein, mutta he viihtyivät paremmin Ingunnin ollessa heidän luonaan tuvassa.

Hänellä ei ollut ketään ikäistään pikkutyttöä Frettasteinissä enempää kuin naapuriston taloissa ja mökeissä, ja niin hän joutui olemaan poikien parissa. Hän otti osaa kaikkiin heidän leikkeihinsä ja yrityksiinsä, harjoitti samoja temppuja kuin nämä — heitti keihästä ja linkoa, ampui maaliin jousella, leikki pallolla, viritti ansoja metsässä ja onki lammesta. Mutta hän teki sen vasten tahtoaan, vailla taitoa ja halua, ja herahti helposti itkuun, kun toisten retket muuttuivat kovin rajuiksi tai kun hän joutui kestämään pahempia kohluja leikissä. Kaikesta huolimatta pojat kuitenkin sietivät häntä seurassaan kaikkialla. Hän oli Steinfinnin tytär, ja Olav tahtoi, että hänen tuli saada olla mukana. Ja Olav johti kaikkia leikkejä.

* * * * *

Kaikki pitivät Olav Auduninpojasta, talon suuret niinkuin pienet, mutta kenenkään päähän ei olisi juolahtanut sanoa häntä herttaiseksi lapseksi. Tuntui siltä kuin kukaan ei oikein olisi päässyt lähelle tuota poikaa, vaikkei hän ollut epäystävällinen yhdellekään ristin sielulle — päinvastoin, hän oli sävyisä ja avulias vähäsanaisella, hajamielisellä tavallaan.