Talon palvelusväki, miehet ja naiset, tunkeutuivat nyt päätupaan kysymään ja utelemaan asiain menoa. He vaativat tietoja Olavilta, joka istui puolipukeissa sängyn laidalla, mihin Steinfinnin itkevät tyttäret olivat kavunneet; he kokivat kysellä pikkutytöiltä ja Steinfinnin nuorimman pojan imettäjältä. Mutta kukaan näistä ei osannut selittää mitään, ja viimein palvelijat väsyivät ja lähtivät ulos.
Poika istui pimeässä tuvassa kuunnellen Ingunnin rajua itkua. Sitten hänkin kömpi sänkyyn ja paneutui tämän viereen pitkäkseen:
"Kyllä sinun isäsi kostaa, ole varma siitä. Ja silloin minä lähden mukaan, sen minä sanon, ja näytän, että Steinfinnillä on apua vävystään, kun hänen omat poikansa eivät ole vielä asekelpoisia!"
Tapahtui ensimmäisen kerran, että Olav uskalsi mainita ääneen kihlauksesta, joka oli solmittu hänen ja Ingunnin ollessa pieniä. Ensi aikoina hänen tultuaan Frettasteiniin olivat palvelijat puhuneet siitä sekä kiusoitelleet lapsia tuolla kihlauksella, mutta silloin Ingunn aina oli joutunut vihan vimmaan. Kerran hän oli juossut isänsä luo kantelemaan, ja tämä oli suuttunut ja kieltänyt niin kiivaasti toisia puhumasta asiasta, että Olav Auduninpoika joku näistä oli ruvennut miettimään Steinfinnin kukaties katuvan Olavin isän kanssa sopimaansa kauppaa.
Tänä yönä vastasi Ingunn Olavin muistutukseen heistä tehdystä sopimuksesta siten, että ryömi pojan rinnalle ja jäi itkemään hänen käsivarrelleen, kunnes Olavin paidanhiha oli likomärkä.
* * * * *
Tuon yön jälkeen muuttui Frettasteinin elämä aivan toisenlaiseksi.
Steinfinnin isä ja veljet olivat neuvoneet tätä nostamaan riitajutun
Mattias Haraldinpoikaa vastaan, mutta Steinfinn sanoi tahtovansa itse
päättää, minkä arvoinen hänen kunniansa oli.
Mattias oli ajanut suoraa päätä Borgesysselissä olevaan asuinkartanoonsa. Ja seuraavana keväänä hän lähti vieraisiin maihin toivioretkelle. Mutta kun tämä tuli tiedoksi ja kun saatiin kuulla Steinfinn Torenpojan sydämistyneen siitä niin, että hän kerrassaan vauhkoontui eikä halunnut enää asua yhdessä vaimonsa kanssa — alettiin supista yhtä ja toista sen koston laadusta, jolla Mattias ehkä olikin rangaissut uskotonta morsiantaan. Ja vaikka Mattias itse sekä hänen miehensä kertoivat retkestään yhtäpitävästi Frettasteinin väen kanssa, kävi kuitenkin niin, että mitä pitemmälle huhut levisivät, sitä julmemmin kerrottiin Mattiaksen kostaneen Steinfinnille. Tapahtumasta syntyi laulukin, sen mukainen miksi ihmiset kuvittelivat asiain kulkua.
Eräänä iltana Steinfinnin istuessa miehineen juomassa — kolme vuotta edellä kerrotun jälkeen — hän kysyi, osasiko kukaan tuvassa olijoista laulaa hänestä sepitetyn laulun. Aluksi ei kukaan ollut tietävinään koko laulusta. Mutta kun Steinfinn lupasi suuren lahjan sille, joka osaisi laulaa hänestä sepitetyn viisun, kävi selville, että koko talonväki osasi sen. Steinfinn kuunteli loppuun asti, väliin vain kummasti suutaan murtaen. Heti sen jälkeen hän paneutui levolle velipuolensa Kolbein Torenpojan kanssa, ja toiset kuulivat noiden kahden puhuvan makuultaan sänkyseinän takaa miltei puoliyöhön asti.
Kolbein oli Hovin vanhan Tore-isännän ja tämän jalkavaimon poika; tuo jalkavaimo hänellä oli ollut ennen naimisiinmenoaan. Tore oli aina pitänyt enemmän tuon naisen kanssa saamistaan lapsista kuin aviolapsistaan. Hän oli hankkinut Kolbeinille rikkaan vaimon ja suuren talon kauempaa pohjoisesta Mjøsenin varrelta. Mutta Kolbeinin askeleista nousi vihan ja eripuraisuuden kylvö; hän oli korskea, julkea ja väärämielinen ja oli alati sotkeutunut riitajuttuihin sekä alempiaan että vertaisiaan vastaan. Hän oli kaikkea muuta kuin sukulaisrakas, ja hänen ja avioliitossa syntyneiden velipuolien välisestä kiintymyksestä ei juuri kannattanut puhua, kunnes Steinfinn onnettomuutensa jälkeen ryhtyi etsimään hänen seuraansa. Sen jälkeen nämä kaksi veljestä olivat erottamattomat, ja Kolbein otti hoiviinsa Steinfinnin ja kaikki hänen asiansa. Mutta hän hoiti niitä kuten omiaan ja tora seurasi hänen kintereillään silloinkin, kun hän toimi veljensä nimissä.