Olav katsoi piispaan odottavasti.
"Väärin sinä olet tehnyt, älä muuta luulekaan — mutta olet nuori ja kaukana sukulaistesi hoivasta — ja nämä miekkoset tahtovat kahden isättömän lapsen oikeudet —. Et suinkaan sinä menetä rohkeuttasi", sanoi hän lyöden Olavia keveästi olkapäälle, "jos sinun täytyisi taipua vähän syvempään Ingunnin setien edessä? Sinähän tiedät loukanneesi heitä, poikani. Vääryyttä sinun ei tarvitse sietää heidän puoleltaan, jos minun vallassani on estää se."
"Tahdon tehdä kuten sanotte", sanoi Olav hiukan allapäin.
Piispa katseli häntä hymyn vilahtaessa kasvoille.
"Niin — ei suinkaan se ole sinusta mieluista, että sinun on notkistettava vähän niskaasi. — Jos nyt aiot kirkkoon, voit mennä parvensolaa pitkin."
Torfinn-piispa nyökkäsi ja ojensi kätensä suudeltavaksi — merkiksi siitä, että keskustelu oli loppunut.
Risti veljet lauloivat parhaillaan vespervirttä. Olav polvistui erääseen komeroon, levitettyään turkkinsa huolellisesti polvien alle, ja piti lakkia silmiensä edessä voidakseen paremmin koota ajatuksensa.
Hän oli jännityksen vallassa — mutta oli sentään hyvä, että ratkaisu oli edessä. Hän kaipasi pois epätietoisuudesta. Oli aivan kuin hän olisi kulkenut pimeässä, jossa vähän väliä kompastui tiellä ja suistui muraan. Sitä hän oli pelännyt — ei Kolbeinia ja hänen miehiään. Nyt loppuisi kaikki kaksimielinen ja — ja puoleksi salattu häly; hänen asiansa tulisi ratkaistuksi. Hän oli täyttävä pian seitsemäntoista — ja hänestä oli hauska olla käräjäasian päähenkilönä. Hänestä tuntui aivan kuin hänen jänteensä olisivat vahvistuneet näinä piispankartanossa vietettyinä viikkoina — Frettasteinissä elettyjen uneliaiden vuosien jälkeen, jotka hän oli viettänyt laiskojen renkien, juoruavien naisten ja leikkivien lasten parissa. Hänen itsetuntonsa oli kasvanut päivä päivältä hänen täällä ollessaan, poissa naisten ja lorujen lähettyviltä, pelkän miesväen keskellä, jolta hän oli saanut oppia ja josta hän oli alkanut pitää koko nuoruutensa innolla, halusta kohdata tasaväkisiänsä ja ylempiänsä. Aivan hänen sieluaan lämmitti luulo, että hänestä oli ollut suurta hyötyä Asbjørn-papille ja että piispa Torfinn oli osoittanut häntä kohtaan isällistä suopeutta.
Suoritettuaan rukouksensa hän istuutui syrjään kuullakseen laulun loppuun asti. Hän istui miettien Asbjørn Allfeitin tuumia laskutaidosta — kuinka Jumalan olemus oli kätketty lukujen olemukseen, niiden lakeihin ja järjestykseen. Se oli aritmetiikkaa, ja se kaikui niin kauniilta; ja mitä kaikkea pappi olikaan saanut selville lukujen yhteenkuuluvaisuudesta — miten ne lisäsivät ja hajottivat toisiaan salaperäisten, järkähtämättömien lakien mukaan; tuntui aivan siltä kuin olisi katsonut taivaallisiin ihmeisiin, asuntoihin: lukujaksojen kullatuista ketjuista riippui koko luomakunta, ja enkelit ja sielut kulkivat ylös ja alas näitä ketjuja pitkin. Ja hänen mielensä yleni epämääräisen kaihon vallassa, ja hän toivoi, että hänenkin elämänsä tulisi lepäämään Jumalan kädessä tuollaisena kultaisena renkaana — laskuna, jossa ei ollut virhettä. Sen jälkeen kun se, mikä nyt painoi häntä, oli pyyhitty pois kuten väärät viivat laskulaudasta.
Keskiyönmessu — enkelimessu — oli kauneinta kaikesta, mitä Olav oli nähnyt. Koko avara kirkkosali häämötti pilkkopimeässä, mutta kuorissa, pääalttarin ympärillä, paloi lukemattomia kynttilöitä, korkeita ja matalia, niin että se oli kuin elävistä liekeistä tehty seinä. Siellä välkkyi himmeästi kultakuteinen silkki ja hohtivat valkoiset liinakankaat: kaikilla papeilla oli tänä yönä kultakankaiset messupaidat, ja muilla laulajilla aivinapaidat ja kynttilät kädessä, ja he seisoivat isojen kirjojen ääressä laulaen. Arnvid Finninpoika oli heidän joukossaan, samoin monta muuta arvossapidettyä maaseudun miestä, jotka olivat käyneet papinkoulua nuoruudessaan. Koko kirkko oli täynnä pyhää savua iltaisen kulkueen jäljeltä, ja nuo harmaat, tuoksuvat pilvet leijuivat yhä alttarin vaiheilla. Kun kuorin täyttävä miesten ja poikain parvi alkoi suuren Gloria-veisuun, tuntui kuin enkelit olisivat yhtyneet lauluun katon öisestä pimeydestä.