"Äitini isän nimi oli Bjørn Andersinpoika Hvitabergistä ja hänen ainoan veljensä nimi oli Stig. — He kuuluvat olleen kotoisin Jyllannista."
"Margrete-rouva oli kahdesti naimisissa; Bjørn oli hänen toinen miehensä, mutta sitä ennen hänellä oli poika nimeltä Erik Erikinpoika, ja hänelle kuului Høvdinggaardin kartano Sjellandissa. Olisiko sinusta hyvin vaikeata, Olav, elää vieraassa maassa muutama vuosi, jolloin saisit nähdä vähän muiden kansojen tapoja ja elämää — kun lisäksi saisit olla upporikkaiden, mahtavien sukulaisten parissa?"
Papin sanat suuntasivat Olavin ajatukset uudelle uralle. Tultuaan piispankartanoon hän oli alkanut ymmärtää, että se osa maailmaa, jonka hän tunsi, oli sentään sangen pieni ja ahdas. Kirkon miehet lähettelivät kirjeitä ja sanansaattajia pohjoiseen ja etelään, itään ja länteen; vähemmässä kuin kuudessa viikossa he osasivat ottaa selvää ihmisistä, joita Olavin olisi ollut mahdoton löytää — nämä olisivat voineet yhtä hyvin asua Islannissa tai Roomassa. Ja piispa tiesi enemmän hänen äitinsä suvusta kuin hän itse oli tiennyt milloinkaan. Kirkossa oli Ranskanmaalta tuotuja kynttilänjalkoja ja kirjoja, sisilialaisia silkkimattoja, jotka paavi oli lähettänyt tänne pohjoiseen, Arrasin kudoksia, Englannissa ja Aasiassa eläneiden veritodistajien ja uskonsankarien jäännöksiä. Asbjørn Allfeit kertoi Pariisin ja Bolognan suurista kouluista, joissa saattoi oppia kaikki maailman tiedot ja taidot — ja Salernosta, jossa sai oppia kreikan kieltä sekä karaistua rautaa ja myrkkyä vastaan. Asbjørn oli majøsiläisen talonpojan poika, ja pisin hänen tekemänsä matka oli pohjoiseen Eyjabyn kirkolle, mutta hän puhui usein halustaan vieraisiin maihin — ja sinne hän varmasti joutuisikin kerran, sillä hän oli kyvykäs mies ja monella tapaa käyttökelpoinen.
Arnvid Finninpojan kanssa Olav puheli enimmäkseen vain maata mennessä ja vuoteesta noustessa. Arnvid oli käynyt vieraammaksi ystävälleen heidän tultuaan tänne piispankartanoon. Arnvid toimitteli kaikenlaista, mitä Olav ei ollut ymmärtänyt. Ja sitten toi Arnvidin seura nuorukaisen mieleen paljon sellaista, mikä oli kieroa ja hävettävää. Olav tunsi katumuksen tai häpeän tapaista muistaessaan kaiken, minkä todistajana Arnvid oli ollut, osaksi tahtoen, osaksi tahtomattaan — vaikkei Olav voinut käsittää, miten hän oli voinut taivuttaa puolelleen miehen, joka oli niin paljon vanhempi häntä itseään ja lisäksi rikas ja mahtava tilallinen — kun oikein asiaa ajatteli. Mutta hänestä tuntui kuin hän olisi harjoittanut väkivaltaa ystäväänsä kohtaan tavalla tai toisella, sekä silloin kun hän oli saanut tämän penkomaan sormusta että jälleen Arnvidin vaietessa siitä, mitä hän tiesi Olavin öisestä yhdyselämästä hänen nuoren sukulaisensa kanssa. Tätä viimeksi mainittua asiaa olivat sekä Torenpojat että kaikki muut tuominneet ankarasti; Arnvid oli saanut ruman tahran kunnialleen siitä — ja siihen hän oli liian hyvä. Ja Olav tiesi Arnvidin ottavan kaikki asiat vakavasti. Siksi hän ei nyt pitänyt oikein yhdessäolostaan Arnvidin kanssa.
Asbjørn-papin seurassa hän tunsi itsensä tyyneksi ja turvalliseksi. Tämä oli aina samanlainen, tasainen ja uuras ahertaja, lukipa hän rukouksiaan tai tarkasti suolassa olevia nahkoja. Hänen pitkät, laihat hevosenkasvonsa olivat yhtä liikkumattomat, ja hän oli yhtä kuivasanainen ja järkevä lukiessaan messuaan, valvoessaan tavaroiden punnitsemista tai tutkiessaan, oliko totta, että erään piispan vuokrakartanon navetan pohjahirret olivat lahonneet. Olav seurasi häntä ja ajatteli omaa tulevaisuuttaan; miten hän joutuisi Hestvikeniin ja saisi purjehtia omissa laivoissaan, hääriä omilla laitureillaan, omissa aitoissaan ja navetoissaan — matkien kaikessa tietämättään ystäväänsä.
Muisto Ingunnin kanssa vietetystä hetkestä jouluyönä oli yllyttänyt uudestaan hänen kaipaustaan Ingunniin. Hän ajatteli tuota tyttömäistä, vaimon pukuun puettua nuorikkoa — näki hänet polvillaan tuleen puhaltamassa, kulkemassa edestakaisin loimahtelevassa valossa, häärimässä penkkien, purnujen ja lieden välillä. Näin hän kerran loikoisi omassa sängyssään Hestvikenissä pimeinä talviaamuina katsellen, miten Ingunn sytyttelee hänen omaa liettänsä. Hän muisti Ingunnin kuuman ja kiihkeän läheisyyden heidän maatessaan vierekkäin pimeässä — kun he tulisivat Hestvikeniin, nukkuisivat he isännänsängyssä, talon isäntänä ja emäntänä. Silloin hän voisi syleillä Ingunnia niin paljon kuin halusi, ja joka ilta puhelisi hän vaimolleen kaikesta siitä, mitä oli tapahtunut päivän kuluessa, sekä kysyisi hänen neuvoaan, miten missäkin asiassa oli tehtävä. Eikä hänen enää tarvitsisi pelätä sitä, mitä hän tähän asti oli pelännyt kuin pahinta onnettomuutta — silloin heidän iloaan ja keskinäistä arvonantoaan vain lisäisi se, että heille syntyisi lapsia. Silloin hän ei enää olisi kuolevan suvun viimeinen heikko sirpale, vaan uuden sukupuun runko. Ja yhtäkkiä olivatkin Asbjørn-papin sanat nyt viskanneet hänen mieleensä tämän uuden, oudon ajatuksen. Hän ei ollut milloinkaan kuvitellut, että hänen osakseen saattoi tulla lähtö maailmalle, joutua uusia oloja näkemään. Kauas, kauas — Ranskaan, Englantiin, Tanskaan — ne merkitsivät melkein samaa tuolle pojalle, joka ei koko muistinsa aikana ollut liikkunut muuta kuin Frettasteinin ja Hamarin väliä eikä edes ollut uneksinut pitemmistä retkistä kuin Hestvikenistä käsin tehtävistä pienistä kauppamatkoista. Hän olisi tyytynyt osaansa sellaisena kuin se tuntui olevan hänelle määrätty, eikä hän olisi kaivannut enempää — hän ei ollut milloinkaan tullut ajatelleeksi, että toisinkin voisi olla. Mutta nyt oli kuin hänelle olisi tarjottu lahja — neljä vuotta lisää, jolloin hän sai katsella ympärilleen, kokea seikkailuja, nähdä maita ja ihmisiä, ja kaikki tämä juuri nyt, kun hänen silmänsä muutenkin olivat alkaneet aueta havaitsemaan, miten pieni ja syrjäinen se maailman kolkka oli, minkä hän luuli aiotun hänelle. Ja entäs se, että hän kuului olevan niin suurta sukua äitinsä puolelta — ja sen hän sai tietää nyt, juuri kun Steinfinninpojat tahtoivat pakottaa hänet tuntemaan itsensä heitä mitättömämmäksi ja kun näytti siltä, etteivät hänen isänsä sukulaiset viitsineet tahi pystyneet suojaamaan hänen oikeuksiaan. Tanskassa hän voisi ratsastaa suoraa päätä maan rikkaimpaan ja mahtavimpaan taloon ja sanoa isännälle: minä olen sinun sisaresi Cecilian poika —. Eräänä iltana Olav otti esiin äitinsä sinettisormuksen ja pani sen sormeensa; hän saattoi pitää sitä sormessaan, kunnes oli sopinut Ingunnin sukulaisten kanssa. Ja pienen kultaristin kullattuine ketjuineen hän ripusti kaulaansa ja piilotti sen rinnalleen, paidan alle — hänen äitinsä kuului tuoneen sen mukanaan kotoaan. Oli paras pitää huoli niistä tavaroista, joita saattoi käyttää tunnusmerkkinä, jos tarvittiin. Olipa miten oli — hän ei aikonut jäädä neuvottomaksi, vaikka hänen vihamiehensä asettaisivatkin salaisia ansoja hänen jalkojensa juureen ja vaikkei hänen kotona olevista sukulaisistaan olisikaan sanottavaa apua.
Steinfinninpojat ilmestyivät kaupunkiin joitakin päiviä myöhemmin kuin oli ollut määrä. Heitä oli Kolbein molempine poikineen, Ivar Torenpoika ja eräs Torenpoikain nuori serkku, Hallvard Erlinginpoika. Hallvardin äiti, Ragna, oli Kolbeinin oikea sisar, hänkin vanhan Toren ja tämän jalkavaimon lapsia; Hallvard ei ollut käynyt Frettasteinissä montakaan kertaa, joten Olav tuskin tunsi häntä. Mutta hän oli kuullut, että Hallvard oli tavattoman tyhmä.
Olav ei saanut olla saapuvilla heidän keskustellessaan piispan kanssa. Anrvid sanoi sen tapahtuvan siksi, etteivät hänen asiapuolensa olleet saapuneet; eikä hänkään silloin voinut olla läsnä. Piispa ei toiminut hänen puolestaan, vaan kirkon puolesta, jolla yksin oli oikeus tuomita, oliko avioliitto oikea vai ei. Olav ei pitänyt siitä, eikä hän ymmärtänyt asian eroa. Mutta sekä Arnvid että Asbjørn-pappi olivat olleet sisällä keskustelun kuluessa. Nämä kertoivat Kolbeinin ja Ivarin olleen ensin hyvin riitaisia, ja eniten heitä oli harmittanut se, että Torfinn-piispa oli lähettänyt Ingunnin pois kaupungista, erääseen taloon Ottastadin kirkolla. Kolbein oli sanonut, ettei Mjøsenin seuduilla ollut milloinkaan nähty sellaista tapaa, että Hamarin piispa määräilee kuin kuningas; näkyi kyllä, että hän oli kotoisin Nidarosista, sillä siellä tekivät papit kaikessa aivan kuten tahtoivat. Ennenkuulumatonta oli sekin, että piispa piilotti vieteltyä neittä, joka oli karannut sukunsa parista salatakseen häpeänsä ja välttääkseen ojennusta, sekä suojeli kilvellään naisenryöstäjää.
Torfinn-piispa vastasi, että mikäli hän tiesi, ei Ingunn Steinfinnintytär ollut karannut eikä Olav Auduninpoika liioin ollut häntä ryöstänyt, vaan Arnvid Finninpoika oli tuonut nuoret tänne ja pyytänyt piispaa tutkimaan asiaa, joka kuului kirkon tuomiovaltaan, sekä pitämään Olavia ja neitoa sillä aikaa suojeluksessaan. Veljekset olivat itse pyytäneet Arnvidia jäämään Frettasteiniin kaitsemaan lapsia ja omaisuutta; ja huomatessaan Olavin loukanneen vanhinta tytärtä hän oli vaatinut tämän tilille teostaan. Silloin kävi ilmi, että nämä lastenkirjoissa olevat nuoret olivat luulleet, että koska heidän isänsä olivat kihlanneet heidät toisilleen heidän pienenä ollessaan ja koska Steinfinn sekä Audun olivat molemmat kuolleet, heidän oma asiansa oli huolehtia siitä, että sopimus täytettäisiin; siksi he olivat eläneet kuin nainut pari Steinfinnin kuolemasta asti, eivätkä olleet luulleet tekevänsä siinä väärin. Arnvid oli silloin pitänyt viisaimpana tuoda molemmat Hamariin, että oppineet miehet saisivat tutkia, miten asia oli.
Yksi seikka oli varma: koska Olav ja Ingunn olivat antautuneet toisilleen siinä mielessä, että he täyttivät aviosopimuksen, ei kumpikaan ollut vapaa naimaan ketään muuta. Yhtä varmaa oli myös, että sellainen yhteenmeno oli vastoin maan lakia ja kirkon sääntöjä, ja nainen oli menettänyt oikeutensa myötäjäisiin, perintöön ja sukulaisten suojelukseen itseensä ja lapseensa tai lapsiinsa nähden, jos huomattaisiin hänen olevan raskaana. Mieheltä saivat hänen naittajansa vaatia sakkoja, siksi että tämä oli loukannut heidän oikeuksiaan — ja molemmat olivat velvollisia korvaamaan kirkolle sen, etteivät olleet pitäneet sen käskyjä, mitä kuulutuksiin ja avioliiton perustamista koskevaan oikeuteen tuli.