Mutta piispa pyysi myös vaimon setiä muistamaan, että Olav ja Ingunn olivat tehneet sen lapsellisuudessa, tietämättömyydessä ja lakia tuntematta ja että he olivat eläneet siinä uskossa, että heidät oli aiottu naittaa toisilleen. Tore Bring Vikistä ja kaksi muuta kunnon talonpoikaa olivat todistaneet piispalle, että Steinfinn Torenpoika oli kihlannut kädenlyönnillä lapsensa, Ingunnin, Audun Ingolfinpojan pojalle — ja tämän he lupasivat vannoa käsi Raamatulla. Ja Arnvid todisti, että Steinfinn oli puhunut Olaville vähää ennen kuolemaansa sanotusta sopimuksesta ja ilmaissut toivovansa, että se pysyisi voimassa. Siispä hän nyt pyysi Ingunnin sukulaisia suostumaan sovintoon sellaisilla ehdoilla, jotka olivat kaikille asianosaisille kohtuulliset: että Olav ja Ingunn nöyrtyisivät Torenpoikien edessä ja pyytäisivät heiltä anteeksi ja että Olav maksaisi sakkoa omapäisyydestään jäävittömien miesten arvion mukaan. Mutta tämän jälkeen piti Torfinn-piispa sopivimpana, että Torenpojat sopisivat Olavin kanssa kuten tosikristityt ja ylevämieliset miehet — ja antaisivat hänelle vaimon mukana sellaiset myötäjäiset, ettei lankous koituisi häpeäksi heille eikä nöyryytykseksi Olaville hänen kotiseudullaan syystä, että hän oli tehnyt sellaisen naimakaupan, joka ei lisännyt hänen valtaansa ja rikkauttansa. Lopuksi piispa pyysi veljeksiä muistamaan, että on hyvä ja Jumalalle otollinen työ hoivata isättömiä ja orpoja ja että sellaisten pahentaminen on suurimpia syntejä, synti, joka huutaa kostoa jo ajassa — ja noiden vainajien tahto oli ollut, että heidän lapsensa naitettaisiin toisilleen.

Mutta jos he koettaisivat väittää, ettei Olavia ja Ingunnia oltu milloinkaan kihlattu laillisella tavalla, ja elleivät he nytkään voisi sopia Olavin holhoojien kanssa asiasta, oli selvä, että heidän tuli nostaa häntä vastaan riitajuttu. Silloin piispa jättäisi Ingunnin heidän huostaansa, ja he saisivat rangaista häntä siten kuin katsoivat hänen ansainneen ja jakaa hänen perintöosansa sisarille sekä elättää hänet sen jälkeen keskenään mielensä mukaan. Mutta hän puolestaan kuuluttaisi kaikissa Norjan hiippakunnissa, etteivät nämä kaksi olleet vapaat naimaan ketään muuta niin kauan kuin kumpainenkin eli — niin ettei kukaan kolmas, mies tai nainen, lankeaisi huoruuden syntiin ottamalla puolisokseen sellaista, joka jo oli sidottu avioliittoon Jumalan edessä.

Viimeinen ponsi ratkaisisi asian, arvelivat sekä Arnvid että Asbjørn. Ei suinkaan kumpaisellakaan sedällä ollut halua ottaa Ingunnia niskoilleen sillä ehdolla, että heidän tuli elättää hänet voimatta koskaan naittaa häntä muuanne. Kolbein puhui tosin pitkään siitä, että Olav Auduninpoika kyllä oli tiennyt, mitä hän ja hänen veljensä ajattelivat tuosta kihlauksesta, sekä että he olivat aikoneet määrätä Ingunnille toisen miehen, mutta lupasi sentään viimein suostua piispan tähden sovintoon Olavin kanssa. Mutta ehdoista hän ei suostunut puhumaan, ennen kuin kaikki oli selvitetty, mitä vanhaan sopimukseen tulee, ja ennen kuin hän oli kohdannut Ingolf Helgenpojan Tveitistä tai jonkun muun Olavin sukulaisen, jolla oli oikeus toimia pojan nimissä. Piispa arveli olevan päivänselvää, että noilla menneillä käräjillä oli tehty sponsalia de futuro, niin että jos vain Torenpojat antaisivat suostumuksensa siihen, mikä jo oli täyttynyt, voisi Olav toimia omin neuvoin. Ja silloin hän varmasti olisi erittäin taipuvainen. Mutta siihen pani Kolbein jyrkän vastalauseen: he eivät tahtoneet saavuttaa itselleen etua pojan houkkamaisuudesta, vaan vaativat saada neuvotella Olavin sukulaisten kanssa, jotta asia päättyisi kunnialla heille ja heidän sukulaisnaiselleen.

X

Seuraavana iltana päättivät Arnvid ja Olav lähteä alas luostariin. Arnvid oli luvannut veljille lahjaksi villoja, ja Olav halusi puhua veli Vegardin kanssa mennäkseen hänen luokseen ripille jonakin päivänä. Ulkona oli hyvin pimeä, siksi kumpikin otti mukaansa käsiaseen. Olav otti kirveensä Ættarfylgjan, sillä sitä hän kantoi aina, milloin suinkin kävi päinsä.

Ehdittyään luostarin pihamaalle he saivat kuulla, että oli myöhempi kuin olivat luulleet; eräs munkeista, joka oli ulkona ilmaa tarkastamassa, sanoi maallikkoveljen jo menneen soittamaan iltasoittoa. Mutta Arnvid tahtoi välttämättä puhua pari sanaa veli Helgen kanssa. Tämä oli luultavasti vierastuvassa, arveli munkki. Silloin he menivät sinne.

Heti sisään astuessaan he näkivät siellä Kolbeininpojat ja näiden serkun Hallvardin ynnä kolme muuta miestä; he istuivat seinänvieruspenkillä syöden ja juoden. Veli Helge ja muuan toinen munkki seisoivat pöydän luona tarinoiden ja nauraen heidän kanssaan — vieraat olivat jo aika iloisella tuulella.

Olav jäi seisomaan oven suuhun Arnvidin astuessa veli Helgeä kohti.
Samassa alkoi luostarin kello soida.

"Istu sinäkin", sanoi veli Helge, "ja maista meidän oluttamme, se on verratonta tällä kertaa — minä pyydän priorilta lupaa päästä sinun luoksesi iltarukouksen jälkeen. Istu sinä täällä sillä aikaa, Arnvid!"

"Olav on mukana", kuiskasi Arnvid; hänen täytyi toistaa se pariin kertaan vähän kovemmin, sillä veli Helge oli huonokuuloinen. Kun tämä viimeinkin ymmärsi, hän meni heti Olavia tervehtimään, pyysi häntäkin istumaan ja maistamaan juomaa. Nyt näkivät Kolbeinpojat, kuka Arnvildilla oli matkassaan. Olav vastasi munkille lähtevänsä mieluummin hänen kerallaan kirkkoon laulua kuulemaan, mutta Haftor Kolbeininpoika huusi hänelle: