Eirik nousi ja kiitti isää suudellen kädelle. Hänen tuli lämmin ja hyvä olla, kun isä puhui hänelle kuten täysikasvuiselle; eipä isä ollut usein pitänyt hänelle niin pitkää puhetta. Ja sittenkin se oli pieni pettymys — tästä kohtaamisesta ei ollut tullutkaan sellaista, jonkalaiseksi hän sen oli kuvitellut siitä hetkestä alkaen, jolloin Tomas Rummuttaja oli tuonut hänelle Olavin sanan: hän oli odottanut, että isä olisi ollut hyvin vihainen, torunut ja nuhdellut häntä saadakseen hänet kotiin kanssaan, mutta silloin hän saisikin vastauksen —. Mutta isäpä näytti ottaneenkin hänen pakonsa varsin rauhallisesti eikä ajatellutkaan saada häntä kanssaan kotiin.
»Kiitos, minulla ei ole nälkä —» mutta Eirik otti sentään isän tarjotessa eväslippaastaan ja ryyppäsi ahkerasti isän tarjotessa haarikkaa. Oikeastaan hän vähän kerrassaan vilkastui — oli harvinaista ja melkein juhlallista hänen istua näin syömässä ja juomassa isänsä kanssa majatalossa ja kysellä sekä kuunnella kotikuulumisia — hän ja isä, kaksi täysikasvuista miestä.
»Mutta mistä sinä sait tietää, että minä olin täällä Oslossa, ritari
Ragnvaldin luona?»
Olav hymyili niukkaa hymyään:
»Niin. — Kyllähän minä saan tietää melkein kaikki, mitä minä tahdon tietää, Eirik. Kunhan sinä tulet minun ikääni, olet sinäkin ehkä saanut siksi paljon järkeä, ettet sinä näytä kaikkea mitä tiedät.»
Eirik karahti hehkuvan punaiseksi — kaikkien mahdollisten, suurten ja pienten pahojen tekojen muistot koko hänen nuoren elämänsä ajalta tulvahtivat hänen mieleensä ja saattoivat hänet hetkeksi epävarmaksi. Isä huomasi sen ja hymyili kuten äskenkin. Mutta hän puhui edelleen rauhallisesti, antoi pojalle hyviä neuvoja, miten hänen piti käyttäytyä nyt ritarin palveluksessa ollessaan, ja mainitsi jotakin omastakin nuoruudestaan.
Majatalon viimeiset vieraat palasivat. Kirkonkellot soittivat tulia sammutettavaksi, ja Eirik sanoi, että hänen oli lähdettävä.
»Minä aion lähteä huomenna keskipäivän maissa — tuskin minä sinua sitä ennen näen?» isä kysyi.
Eirik ei luullut pääsevänsä.
»Ei, ei.» Olav saattoi ovelle. »Käyttäydy rehellisesti ja hyvin, Eirik. Olkoon Jumala itse ja hänen armias äitinsä suojanasi.» Hän suuteli nuorukaista kummallekin poskelle ja nyökäytti lyhyesti, kun poika aikoi pysähtyä ovelle — Eirikin mieli oli tullut niin kummaksi tästä juhlallisesta jäähyväisestä ja isän ohuitten, jäykkien huulien suudelmasta.