Kotona olevat matkustavaiset makasivat jo kukin vällyjensä alla — oli kylmä. Apulaiseukko torkkui lieden ääressä nahkasiin kääriytyneenä; hän odotteli vain ajan kuluvan, että saisi peittää hiilloksen ja sulkea oven. Olav istui vuoteensa laidalla, kädet riipuksissa — hänen jalkansa olivat polven yläpuolelle jääkylmät ja odotus kyllästytti häntä.
Nainen nousi, korjaili pitkän huoneen kummassakin päässä palavaa kalvolyhtyä:
»Etkö sinä aio käydä nukkumaan, Olav isäntä?» — samassa koputettiin ovelle. Siellä oli Eirik.
Olav astui jonkin askelen häntä vastaan ja ojensi kätensä tervehdykseen. He kohtasivat toisensa aivan lyhdyn alla. Isä oli kyllä jo ennen huomannut, että poika oli häntä pitempi ja että hänellä oli hienoa parran haiventa suupielissä — mutta hän ei ollut oikeastaan koskaan ymmärtänyt muutosta — poika oli tullut täysikasvaneeksi. Hän oli hyvin puettu — päässä oli sileä teräslakki ja sen alla tummansininen villapäähine, joka reunusti tummia, kapeita kasvoja, niin että ne näyttivät vieläkin kapeammilta. Hänen vaippansa oli ruskea, leveä ja hyvää kangasta, sen alla oli ahdas palttinanuttu ja vyöllä vyö merkkinä siitä, että hän kuului päällikön asemiehiin. Pitkät kannukset kilisivät hänen kulkiessaan.
»Et sinä saa minua kanssasi kotiin Hestvikeniin, isä», sanoi hän heti, kun Olav laski hänen kätensä irti.
»Ei se ole minun tarkoituksenikaan», Olav vastasi. »Jos sinä kerran olet sitoutunut linnan herran palvelukseen, ymmärrät, etten minä aio saada sinua sieltä lähtemään ennen aikojaan.» Palvelijattarelle, joka kävi kysymässä, toisiko hän juomista sekä hänelle että vieraalle, hän vastasi myöntäen ja pyysi parasta saksalaista olutta.
»Niin», Olav alkoi heidän istuutuessaan hänen vuoteensa laidalle. »Minusta olisi vain ollut parempi, jos sinä olisit puhunut minulle ennenkuin läksit — mutta siitähän on nyt turha puhua —»
Eirik punastui, kysyi sitten hämillään:
»Oletko sinä täällä nyt asioilla?»
»Minun asianani on antaa sinulle, mitä sinä tarvitset — sinun pitää olla niin varustettu maailmaan lähtiessäsi kuin minun pojalleni kuuluu.» Olav otti vuoteestaan esille säkin, jossa oli vaatteita, hyvä sotakirves ja peitsenkärki. Sitten hän ojensi pojalleen kukkaron: »Tässä on neljä markkaa hopeaa, vanhaa, arvokasta rahaa. Minun tahtoni on, että sinulla on oma hevonen, mitä pikemmin sitä parempi sinulle annetaan silloin paremmin arvoa. Vapaan miehen pojalle on sopimatonta käyttää herransa hevosta niinkuin mökistä lähtenyt renkipoika. Tämän enempää et sinä nyt minulta saa, Eirik, niin kauan kuin olet kotoa poissa. Sinä olet itse tahtonut valita retkesi suunnan — tee sitten niin, ja tee sillälailla, että niität siitä kunniaa.»