»Eirik ei lähtenyt minun luvallani kotoa — vaikka ei vastoin tahtoanikaan sentään. Hän oli omasta mielestään kyllin vanha huolehtimaan itsestään — ja niin minä ajattelin että koettakoon. Ja niin hän läksi Osloon», Olav uskalsi sanoa näin paljon mielessään salainen toivo. »Hän siis saapui hyvin perille?» hän kysyi sitten, kun toinen ei vastannut.
Niin, kyllä hän pääsi hyvin perille, vastasi toinen unisena — silloin oli myrskypäivä. Ja Arne oli kertonut pojan olleen heistä erotessaan hyvällä tuulella. Mutta tultuaan Haugsvikiin sukulaisiltaan kyytiä pyytämään, hän oli kertonut, että Olav oli sopinut jonkun kaupungin ylimyksen kanssa hänen menostaan tämän luokse palvelukseen oppimaan sotatemppuja ja hienoja tapoja. Eirik ei ollut tahtonut sanoa, kuka hänen esimiehensä on — sellainen hän aina oli, tahtoi olla niin salaperäinen —.
Olav makasi kädet kaavun alla ristissä. Jumala, hyvä Jumala, minä kiitän sinua — Maria, sinä armollinen, suloisin, mitä minun pitää tehdä näyttääkseni, että minä sinua kiitän —. Vanhojen ajatusten muistot alkoivat liikkua, kuten tuulenhenkäys levittää tuhkaa. Ei, se sai loppua — mutta hän antaisi jotain köyhilleen, lehmän Ingalle, jolla oli pitalinen poika —.
Mutta ratsastaessaan päivämessun jälkeen kotiin sateen valuessa virtana — tuuli oli nyt tyyntynyt — heräsi hänessä jälleen viha. Eipä hän sellaista retkeä ollut ennen nähnytkään — ja kaikesta päättäen hän oli Haugsvikissä kehunut ja kerskunutkin. — Merkki — johtui Olavin miehen, mikähän merkki se oli — ei suinkaan hän vain ollut ottanut mitään, sinettiä tai sinettisormusta — oli lähtenyt kodista kuin varas —?
Hän istui pöydän ääressä ääneti ja synkkänä, tuskin nähden renkejä, jotka kumartuivat höyryävien lihavatien yli. Joskus hän hoksasi tarttua oluthaarikkaan, ryyppäsi siitä ja antoi sen kiertää edelleen.
Sitten hän meni sisään ja etsi kaikki paikat. Mutta mitään ei puuttunut.
Suuttumus lainehti hänessä, asettui, ja tilalle kohosi levottomuus. Eirik oli mennyt Osloon, sen enempää hän ei tiennyt — ja hän saattoi joutua siellä jos johonkin. Hänen täytyy varmaankin matkustaa sinne ja ottaa pojasta selvä — niin sopimaton aika kuin olikin nyt lähteä kotoa.
Viimeinkin Olav tapasi loppiaisena kylässä miehen, joka oli ollut kaupungissa Eirikin puheissa. Hän oli käynyt jouluna nunnaluostarissa — luostarilla oli osuus siinä talossa, jota hän viljeli, ja siellä hän oli osunut yhteen Eirikin kanssa majapaikassa; tämä oli istunut odottamassa isäntäänsä, herra Ragnvald Torvaldinpoikaa, joka oli abbedissan puheilla.
Seuraavana päivänä Olav purjehti Osloon. Sigvaldasteinerin edustalla oli vuono jäässä. Jään reuna oli täynnä veneitä, eikä mistään lähitalosta saanut hevosta lainaksi. Silloin Olav jätti vanhan Toren veneeseensä ja läksi jäätä myöten yksin kaupunkiin.
Hän tapasi Tomas Rummuttajan ja lähetti hänet Ören vanhaan kuninkaankartanoon — herra Ragnvald oli sen päällikkönä. Mutta Eirik ei tullut seuraavana päivänä isänsä majataloon; toinen päivä oli jo illassa ja Olav yhä odotti.