* * * * *
Seuraavana päivänä oli Olavilla asiaa Claus Wiephartille, ja saksalainen saattoi häntä torin poikki. Eteläisellä taivaalla heloitti aurinko ohuen pakkasusvan sisällä, kullaten jään pinnan. »Ihana ilma, Olav.»
He poikkesivat kapealle kadulle ranta-aittojen keskellä — se johti kapealle rantasuikaleelle, josta tie vei jäälle. Torilta kuului ratsastajajoukon jyminää, aseitten ja kannusten kilinää. — Olav ja Claus painuivat aitanseinustaa vasten joukon kääntyessä solaan ja ratsastaessa ohi. Etunenässä ratsasti lyhyt, leveä herra. — Olav tunsi herra Ragnvald Torvaldinpojan ulkomuodolta. Hänen asejoukkonsa seurasi yksitellen, sillä sola oli kapea. Silloin yksi hevosista oli likistymäisillään kahden muun väliin, jono tuli rauhattomaksi, pari hevosta nousi takajaloilleen. Olav näki Eirikin joukossa, hän istui suorana ja varmana satulassa mutta hän ei huomannut isää, hänellä oli täysi työ hillitessään hevostaan, joka näytti olevan aika raisu; hän nauroi ja huuteli esimiehelleen keskellä höyryävää hevosjoukkoa.
»Mutta — eikö se ollut sinun poikasi?» kysyi Claus Wiephart.
»Oli kyllä».
»Niin, aika kuluu. Ennenkuin huomaakaan, on jo vanha mies. Miten vanha sinä nyt olet, Olav?»
»Neljäkymmentä vuotta.»
»Sitten sinä olet nuorempi, kuin miltä näytät. Eikö Ingunnin kuolemasta ole neljä vuotta? Sinä olet vielä liian nuori antaaksesi parran kasvaa — ja nukkuaksesi ilman vaimoa talviyöt.»
»Näethän sinä, että minä ajan parran pois vielä, Claus — ja enköhän minä vielä saa vaimoakin, jos se on minulle sallittu.» Olav naurahti.
Claus sanoi hyvästit ja meni omaan ranta-aittaansa. Olav kulki jäälle, jossa tie vei kuparin väristä jään peilipintaa myöten jään reunalle. Hän näki ratsastaja-joukon kaukana edellään — se suuntasi kulkunsa lahden poikki Akerin nientä kohti, jossa kuningas Haakonin uusi linna kohotti muurejaan pakkas-usvan keskeltä.