Taaskin ajatus Eirikistä kuristi köyden tavoin hänen sydäntään — mutta nyt siinä oli kalvava kipu, sillä toinen oli niin nuori —.

V.

Seuraavat kolme vuotta kuluivat nopeammin — aika hupeni Olavin käsissä kuin savu.

Hän oli vaipunut rauhaan. Se oli senlaatuista elämää, jota Olav ei milloinkaan ennen ollut kokenut. Sisimmässään tunsi hän hiljaisuuden, joka oli kuin tyhjyyttä tai kaipuuta. Mutta jos hänen olisi sanoin pitänyt kuvata, mitä hän nykyisestä elämästään ajatteli, olisi se varmaankin kuulunut: hän oli tyytyväinen.

Hänen ulkonaiset olosuhteensa olivat näinä vuosina hyvät ja hän oli naapuriseudusta ostanut joitakin maapalstoja — Olav ei päässyt siitä, että hän luotti enemmän maahan kuin mereen. Ja häntä oli onnestanut maanviljelys paremmin kuin koskaan ennen. Ensimmäisinä vuosina Hestvikenissä asuessaan, jolloin hän vielä oli nuori ja täynnä rohkeutta ja intoa, oli häneltä puuttunut kokemusta — ja sen jälkeen hän oli aina ollut sidottu muuhun.

Täytyi kuitenkin tunnustaa, että Hestvikenissä voitiin aina hyvin. Mutta nykyjään Märtta Birgerintyttären hoitaessa taloutta tuli se yhä selvemmin näkyviin. Palvelusväen kanssa ei enää koskaan ollut epäsopua. Siellä ennen olleet jäivät paikoilleen — isäntärenki, vanha Tore, kulki töissään tyynenä ja rauhallisena; Svein, paimen, Jon sekä Bodvar, rengit, pysyivät kaikki kolme naimattomina; Ragna asui lapsineen Torhildin tuvassa ja hoiti karjaa, Aasta oli luopunut kevytmielisyydestään ja saattoi täydellisesti nauttia kunniasta ja hyvästä maineestaan. Sitten siellä oli vielä nuori poika ja keskenkasvuinen tyttö. Talossa ei ollut ilonpitoa eikä leikinlaskua, mutta väki eli tyytyväisenä, rouva oli oikeudenmukainen ja tarpeeksi runsaskätinen. Talossa käyvät kunnan kerjäläisetkin olivat tyytyväisiä.

Isäntä ei puhunut paljon, eikä siitä päässyt mihinkään, että se painoi muita — mutta hänen palvelusväkensä sanoi, että kun häneen vain paremmin tutustui, tottui siihen kyllä. Työväki ei erikoisesti pitänyt Olavista. Hän antoi Märtta rouvan hallita omalla alallaan ja kysyi häneltä kernaasti neuvoa kaikissa omissakin asioissaan. Heidän suhteensa oli kuin olisi toinen ollut äiti ja toinen poika — aika topakka äiti ja toinen nöyrä poika.

Vieläpä itse pääpesässä, Rundmyrissä, oli hiljaista. Märtta Birgerintytär oli saanut kurin Arnketiliin ja Liviinkin nähden —. Mies oli käynyt kumaraselkäiseksi käyssäksi ja näivettyneeksi; eukko sen sijaan paisui — joka kevättalvi tuli heille pienokainen. Joka kerta Livin käydessä Hestvikenissä, hävisi jotakin pientä, ruokatavaraa, villoja ja sen sellaista, mutta oli ikäänkuin vakiintunut hänen oikeudekseen ottaa pyytämättä, kunhan hän vain piti rajansa. Muuten hän ei muualla näpistellytkään kuin Unan luona Rynjulissa. Arnketil ei varastanut enään milloinkaan sen jälkeen kun Märtta oli kerran saanut hänet kiinni; hän oli ollut aitassa ja yrittänyt iskeä tulta:

»Tuskinpa sinun tarvitsee tulta ottaa — tunnethan sinä siksi tarkoin joka paikan», rouva oli sanonut.

* * * * *