Molemmat pikku tytöt kasvoivat niin kauneiksi, että heistä vallan puhuttiin. He olivat nyt niin vanhoja, että joutuivat mukaan vierailuille ja juhliin — paljon niitä ei ollutkaan, sillä Olav ei seurustellut muitten kanssa kuin läheisimpäin naapurien, jotka joka vuosi kävivät toisissaan. Mutta kyläläiset näkivät Hestvikenin tytöt kirkossa. Olav Auduninpoika ratsasti ensimmäisenä ja Bothild Asgerintytär istui hänen takanaan hevosen selässä ja piteli hänen vyötäisistään kiinni — sillä Cecilia ratsasti vanhan Toren kanssa; se oli Toren etuoikeus ja jos se otettiin häneltä pois, ei hän jäisi päiväksikään taloon, uhkaili hän leikillään. Molemmat tytöt olivat aina messuun tullessaan ylellisesti ja kauniisti puetut — Märtta-rouva antoi heille verkapukuja, korureunaisia samettivaatteita, hän solmi heidän valloillaan olevan tukkansa kultakirjailluin silkkinauhoin.
Arkipäivin ei Olav nähnyt useinkaan tyttöjään. Olav oli rakentanut naistentuvan vanhan asuinpirtin viereen — Märtta-rouva oli sitä mieltä, että naisilla piti olla oma huoneensa, jossa he voivat olla kangaspuineen, ompeluksineen ja sen semmoisineen; Cecilian ja Bothildin oli nyt opittava käyttämään käsiään.
Uusi pirtti tuli kauniiksi; Bodvar oli taitava puuseppä ja hän koristeli pirtin monin kaunein leikkauksin. Olav ei pistänyt sinne usein jalkaansa.
Mutta vaikkakin hän näki lapsia niin harvoin, heijasti kuitenkin hänen mieleensä kuni talvipäivän kelmeätä valoa näistä kahdesta kauniista ja nuoresta ihmisestä, jotka kasvoivat niin lähellä hänen omaa hyytynyttä elämäänsä.
Näytti siltä kuin Märtta-rouva olisi onnistunut kesyttämään Cecilian kiivautta — tai ehkäpä tämä oli päässyt siitä järjen varttuessa. Jäykkä hän oli vieläkin, mutta siihen oli tullut oma, rauhallisen jyrkkä sävynsä. Väki nauroi tytön vastatessa lyhyesti ja harvasanaisesti — hän oli niin isän kaltainen, he sanoivat, mutta se sopi hänelle hyvin; hän oli niin kaunis, että sanoipa ja tekipä hän mitä tahansa, sopi se ihmisten mielestä aina hänelle.
Hän piti Märtta-rouvasta, sen näki kyllä vaikkei Cecilia sitä sanottavasti sanoin tai töin osoittanut. Samanlaista näkyi hänen rakkautensa olevan vanhaan Toreen, Ragnaan ja hänen lapsiinsa — se oli äänetöntä, uskollista kiintymystä heihin, joka kesti tuulet ja tuiskut. Vain kasvattisiskoaan, Bothildia, kohtaan hän osoitti lempeämpää ja hellempää kiintymystä; mikäli sellaisesta rauhallisesta, sulkeutuneesta tyttösestä saattoi nähdä, hän rakasti Bothildia enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Mutta Bothildia kohtaan olivat muuten kaikki hestvikeniläiset hellempiä ja pehmeämpiä — hän oli yhä edelleen ujo; hänessä oli jotakin, joka näytti pyytävän ihmisiä kohtelemaan itseään varovasti ja olemaan hänelle hyviä. Olavkin osoitti kasvattitytärtään kohtaan suurempaa hellyyttä kuin omaa lastaan kohtaan. Jos hän joskus tuli hyväilleeksi lapsia, silitti hän aina Bothildin tukkaa tai hyväili hänen poskeaan — se tuntui käyvän helpommin häneen nähden, sillä hän ilostui suuresti jokaisesta rakkauden osoituksesta. Kun lapset tulivat sillalle häntä vastaan tai seurasivat häntä pellolle, tarttui hän aina Bothildin käteen ja talutti häntä, sillä hän näki lapsen siitä pitävän. Lapsi katseli häneen koko ajan heidän yhdessä puhellessaan ja hänen sinisissä silmissään paksun punaisenruskean tukan alla oli lempeä ilme. Cecilian kirkkaat, vaaleat, silmät katselivat suoraan ja selkeästi maailmaan; koko hänen pienestä, tanakasta olemuksestaan uhosi, että hän kyllä selviää maailmassa yksinkin. Cecilia oli hänen oma lapsensa, Olaville oli rakkaus tyttäreen kuten hyvässä tallessa oleva aarre, jota ei tarvinnut edes ottaa esille. Sen sijaan hän saattoi jakaa hyvyyttään kasvattitytärtä kohtaan helpommin vähin erin, aina tarpeen mukaan.
— Cecilia Olavintyttäressä ei ollut kerrassaan mitään, mikä olisi muistuttanut äitiä. Ingunn Steinfinnintyttären onnettoman, hyödyttömän elämän muistokin näytti kokonaan häipyneen talosta. Sira Hallbjørn mainitsi siitä kerran taloon poikettuaan, päästäkseen veneellä Olavin kera:
»Mahtaakohan koko kylässä olla ainoatakaan ihmistä, sinua lukuunottamatta, joka enää muistaa vaimoasi.»
Sanottuaan sen hän vilkaisi Olavin kasvoihin. Mutta hänen täytyi kääntyä pois, kuten rippitunnustuksen kuullessaan.
»Sinä siis muistat häntä?» Olav virkahti hetken päästä tuskin kuultavasti.