»Sinähän tiedät, että minä viimeksi jokin päivä sitten luin messun hänen puolestaan — minun vain johtui mieleeni — muistin ne monet vuodet, jolloin näin hänen makaavan tuolla vuoteessa —.»
»— Odotin muuten sinua kirkkoon sielumessuun», sanoi pappi.
»Minä en muistanut sen olevan sinä päivänä — ennenkuin illalla.»
»— Niin, niin», sanoi Olav sitten. »Eipä taida moni häntä enää muistaa.»
* * * * *
Eräänä varhaiskevään aamuna tuli Hestvikenin tupaan muutamia miehiä — ne olivat kyläläisiä, joilla oli venetalas Olavin rannassa. He purjehtivat jostakin juhlasta vuonon pohjoispäästä ja olivat vieläkin humalassa.
Olav ja vanha Tore istuivat yhdessä korjaten joitakin työkaluja: toiset miehistä eivät vielä olleet tulleet sisään ja naiset viipyivät navetassa. Pikkutytöt vain leikkivät penkin ääressä. Olav lähetti Toren hakemaan vieraille olutta ja jonkin aikaa keskusteltiin rauhallisesti häistä ja sen sellaisista. Silloin sanoi eräs miehistä Olaville:
»Se samainen Torhild, jonka kanssa sinulla oli lapsi, oli myöskin pidoissa. Hän pyysi meitä tuomaan Hestvikeniin terveisiä.»
Olav kiitti ja kysyi mitä hänelle kuului.
Hyvää, sanoivat miehet, häntä pidetään suuressa arvossa paikkakunnallaan ja hän voi hyvin. Hän on hoitanut Aukenia niin hyvin, että sitä sanotaan nykyisin Torhildrudiksi.