Vanha Tore kyseli innokkaasti enemmän uutisia Torhild Bjørnintyttärestä; hän oli pitänyt tästä aina hyvin paljon. Ja niin he puhelivat hänen oloistaan jonkin aikaa. Olav kuunteli, mutta ei sekaantunut keskusteluun, kysäisi vaan kerran:
»Oliko poika hänen muassaan keinuissa?»
Miehet myönsivät, se oli kaunis poika, vaalea ja vankka, »— eikä kenenkään tarvitse kysyä kuka isä on.»
Mutta kun miehet saivat vähän entisen höyryn lisäksi, he kävivät äänekkäiksi ja kohta alkoi kaksi heistä kinastella keskenään. Olavin täytyi vihdoin pyytää heitä rauhoittumaan tai lähtemään ulos.
Samassa toiset hyökkäsivät toistensa niskaan. Pikku tytöt kiipesivät Olavin arkun päälle ja jäivät sinne seisomaan. Silloin eräs miehistä huomasi heidät, kääntyi sinne ja aikoi laskea heidän kanssaan leikkiä.
Olav nousi niin että kaikki, mitä hänen sylissään oli, kieri lattialle — hän aikoi mennä erottamaan tappelevia, samassa kolmas mies meni tyttöjen luo. Olav näki Bothildin lysähtävän kasaan pelon pökertämänä. Cecilian kädessä välähti jotakin — lapsi oli vetäissyt esiin puukkonsa ja tavoitti miestä. Olav tarttui miestä hartioista, painoi polvensa hänen selkäänsä ja kaatoi hänet lattialle. Samassa Tore oli isäntänsä luona, avasi oven — Olav tarttui vieraan kainaloihin, kantoi hänet eteiseen ja siitä pihalle. Sitten hän riensi takaisin tarttuakseen toisiin.
Seinien ja ovenpielien ryskyessä, rähinän ja kirosanojen lennellessä, mutta ilman suurempia kahakoita Olav ja Tore saivat tuvan tyhjäksi ja ovet kiinni. Miehet huusivat ja mellastivat pihalla, jyskyttivät eteisen oveen ja seiniin. Olav ja Tore kuuntelivat nauraen ja huohottaen sekä suoristivat vaatteitaan; hekin olivat saaneet jonkin kuhmun, joko juopuneitten miesten nyrkeistä ja koroista tai satuttaessaan itsensä johonkin pimeässä eteisessä.
Olav kääntyi hymyillen lasten puoleen. Cecilian maidonvalkeat kasvot olivat vielä raivosta rypyissä; hänen silmänsä säikkyivät vaaleanvihreinä. Mutta Bothild seisoi seinään nojaten, hän vapisi niin että hampaat kalisivat. Kun Olav tarttui häneen, purskahti hän niin valtavaan itkuun, että kasvatusisä vallan säikähti. Hän veti tytön luokseen ja istuutui häntä pidellen jutellessaan hänelle kuin pikku lapselle — vaikkei hän enää mikään lapsi ollutkaan, sen isä tunsi, hän oli jo melkein neitonen, pitkäjäseninen ja hento — taisi olla kaksitoista vuotias. Sitten hän siveli hänen tukkaansa ja pitkiä palmikoltaan pyytäessään hänen olemaan pelkäämättä — vaikkei se auttanutkaan, sen hän tiesi entuudestaan, tyttö käyttäytyi siten aina miesten haastaessa riitaa, vaikkei kukaan hänelle aikonutkaan tehdä mitään pahaa. Ryskeen ja paukkeen seinän takana yltyessä, värähti tytön hento ruumis.
Sitten Olav työnsi hänet luotaan, nousi ja läksi ulos. Samassa rengit saapuivat pihalle, ja vieraat miehet pötkivät käpälämäkeen.
Pöydässä istuessaan, kun Cecilian piti leikata itselleen juustopalaa, huudahti eräs miehistä nauraen: