»Sinun veitsesihän on veressä, Cecilia!»
Bothild kirkaisi, mutta nyt täytyi sekä Olavin että miesten nauraa hänen arkuudelleen. Illallinen riita oli heitä piristänyt, ja nyt he istuivat tyytyväisinä pöydän ääressä edessään hyvää olutta ja ruokaa sekä lieden lämpö ympärillään.
Cecilia sylkäisi puukkoonsa ja kuivasi sen hameensa sisäpuolelle, sitten hän leikkasi ison juustokimpaleen ja painoi kahden leipäpalan väliin — hän ei virkkanut halaistua sanaa.
Olav nauroi:
»Annappas kun katson puukkoasi — sepä oli pieni heikko puolustusase, tyttöseni!»
»Anna minulle sitten parempi puukko, isä!» tyttö virkahti.
»Sen sinä saat», vastasi isä yhtä iloisena kuin äsken.
Illallisen jälkeen hän toi sisään pienen, rautasilaisen arkkunsa, jossa hän säilytti kalleuksiaan. Tytöt häärivät hänen ympärillään hänen sieltä penkoessaan — tytöt eivät olleet kovinkaan usein saaneet nähdä, mitä isä siellä säilytti. He huudahtivat ja kyselivät aina uuden esineen tullessa näkyviin, ja Olav, joka oli tänä iltana hyvällä tuulella, antoi tyttöjen ottaa esineitä käsiinsä ja koetella koruja. Pohjalla oli neljä kaunista tikaria — Olav ei niitä käyttänyt milloinkaan. Cecilia tarttui pisimpään.
»Annatko sinä tämän minulle, isä?» hän vetäisi sen huotrastaan.
Sen terä oli kolmikulmainen, varsi ja huotra koristettu kauniisti kullatuin renkain. Olav otti sen häneltä, katsoi sitä vähän: