»Ei tämä ole naisten veitsi, Cecilia — sitä tarvitaan vain vihollista surmatessa. Tätä sinä voit paremmin käyttää —» hän ojensi tytölle suuren, norjalaisen puukon, jossa oli leveä terä ja varsi vuoltu mursunhampaasta.
»Minä otan mieluimmin sen toisen», tyttö virkkoi.
Olav mietti hetkisen:
»Sinä et usein pyydä minulta — ota se sitten.» Hän tarttui tytön paksuun, vaaleankeltaiseen palmikkoon — se oli sykkyrässä — Cecilian tukka oli niin kiharainen. »Etpä sinä muuten olisikaan Hestvikenin tytär, Cecilia.»
* * * * *
Olav oli hankkinut Eirikistä tietoja lakkaamatta. Ja totuttuaan Eirikin poissaoloon, heräsi hänessä joskus ajatus. Ehkäpä Eirik ei sentään tulekaan takaisin. Ja hän saattoi ajatella, että se olisikin kaikkein paras. Pitäisihän hänen toki jotakin saada siitä hyvästä, että oli myynyt sielunsa, jos hänen petoksensa tasaantuisi siten, ettei suku eikä perintö menisi vääriin käsiin — silloin tuntuisi hänestä paljon helpommalta kohdata kuolemaa ja tuomiota. Oman elämänsä hän oli hukannut — ehdoin tahdoin; hän ajatteli sitä tyynin mielin — ja hän tunsi ikäänkuin jonkinlaista ruumiillista iloa siitä, että hän oli väärässä, Jumala oikeassa. Hän ei koskaan ollut voinut ymmärtää kenenkään löytävän iloaan Jumalaa syyttämällä tai kiroamalla. Hän itse oli vain yksi mies; hänen kohtalonsa ei suuriakaan merkinnyt. Hänen mielestään oli hyvä tietää, miten maailma oli turvassa hyvän Kristuksen käsissä, nousipa miten monta miestä tahansa häntä vastaan.
Cecilian onneen hän luotti täydellisesti.
* * * * *
Samana vuonna, juhannuksen aikoihin, naittivat Skikkjustadin Baard ja
Signe Arnentytär vanhimman tyttärensä. Sulhanen asui naapuripitäjässä,
Olav Auduninpoika oli mukana ja saattoi morsiamen sulhasen kotiin,
sillä hän oli morsiamen kummi.
Hän oli ollut huono kummi; hän ei ollut pitänyt tytöstä huolta — tytön nimi oli Helga. Ulkomuodoltaan hän oli mitätön ja näytti niin omahyväiseltä. Mutta hääpäivänään hän oli kaunis.