Silloin Ættarfylgja helähti — kaikki juhlijat kuulivat sen. Sen syvä sointu kajahti huoneessa häipyen sitten hitaasti.
Sira Hallbjørn säpsähti ja tarttui kirveeseen:
»Sellainenko se sinun kirveesi onkin että se laulaa, Olav», kysyi hän vilkkaasti.
»Niin sanotaan. Mutta minä olin luullut, että se oli jo aikoja sitten vaiennut — vanhuuttaan.» Hän otti tapparan papilta, ripustaen sen takaisin seinälle.
Miehet alkoivat tuumia, oliko tappara soinut itsestään vai soiko se sira Hallbjørnin kosketuksesta.
Olav ja sira Hallbjørn olivat katsoneet hetkisen toisiaan silmiin — sitten he nauroivat molemmat yhtaikaa, kumpikin yhtä vastahakoisesti. Oli kuin he olisivat huomanneet heitä yhdistävän siteen — sen, ettei heistä kumpikaan ollut tässä ilonpidossa sydämensä halusta.
* * * * *
Olav lähti häätalosta samana iltana, mutta hän sanoi miehilleen, että he voivat viipyä seuraavaan päivään ja tulla Märtta Birgerintyttären ja lasten kera kotiin.
Paksu pilvivaippa peitti taivaan laen. Kesäyön värittömässä hämyssä näyttivät niittämättömät niityt ja vaaleanviheriät peltosarat harmailta, Olavin ratsastaessa vesaikossa kulkevaa polkua peltojen laidalla. Koko maailma nukkui — ruisrääkkä vain raksutteli jossakin pellolla.
Hän saapui kirkkotielle ja hevonen paransi vauhtiaan, se halusi kotiin. Kirkko kohosi kukkulalla, kiviseinät hohtivat valjuina ja paanukatto riippui pienien ikkuna-aukkojen Päällä. Olav käänsi hevosensa kirkkopolulle. Yön hiljaisuus tuntui lähenevän häntä kuten joku elävä olento, hevosen kavioitten kopseen kuuluessa hiljakseen mäen ruohikossa.