Hautausmaan muurin vieressä oli joitakin vanhoja kumpuja; vanhin aivan aitovarressa, niin että sillä kasvavat vanhat saarnit levittivät varjonsa sen sisäpuolelle. Olav nousi ratsultaan ja sitoi sen kirkkomaan portin viereen puomiin. Hän muisti, ettei teräs-asetta saanut kantaa — hän irroitti vyönsä ja laski sen pois tapparan kanssa. Sitten hän asteli korkeinta hautakumpua kohti.
Kuivien, hänen jalkojensa alla taittuvien risujen räiske — niitä oli saarnien alla paksuna mattona — kammotti Olavia, niin että hiukset nousivat hänen päässään. Hän astui kummun yli ja nousi muurille. Sen sisäpuolella olivat hautakivet syvällä nuoren nurmen sisään vajonneina kirkon seinustalla. Olav tuijotti, kunnes hänen silmissään alkoi liikkua mustia pilkkuja ja hänen sydämensä löi niin, että hän tunsi verenmakua suussaan. Mutta se kaikki oli vain kuin ulkomaailma olisi vierinyt hänen ylitseen ja hänen sisimmässään vallitsi rauha. Ja sittenkin hän vaistomaisesti sulki silmänsä kuullessaan oman äänensä, sanoessaan selvästi ja kirkkaasti:
»Ingunn Steinfinnintytär — nouse ylös!»
Hän kuuli, miten hevonen aitauksen takana säpsähti. Hän ei uskaltanut kääntyä ja katsoa sinnepäin. Hän vain tuijotti kirkonseinään, ja hän huomasi aivan kirkon oven vieressä hautakiven häämöittävän. Kasvot kylminä ja jäykänkalpeina hän lausui jälleen:
»Ingunn Steinfinnintytär — nouse ylös! Ingunn Steinfinnintytär — nouse ylös!»
Hän oli jälleen sulkenut silmänsä, mutta hän näki sittenkin — harmaa kivi kohosi hitaasti, valkoinen vainaja nousi ja pudisti mullan kääreliinoistaan.
Hän kohotti päätään takanojaan, veti henkeään ja avasi silmänsä. Ei näkynyt mitään muuta kuin harmaa, lauhkea yö. Olav tuijotti — se tuntui hänestä paljon uskomattomammalta kuin kaikki muu. Mutta kirkkotarha nukkui maahanpainuneine korkean nurmen peittämine kivipaasineen aivan harmaaseen kirkonseinään asti.
Vihdoin hän kääntyi, meni takaisin kummun poikki ja hevosensa luo. Irroittaessaan riimua hän huomasi Blakkenin näkevän jotain — se seisoi pää pystyssä, sieraimet levällään, heilutteli korviaan, hätkähti pari kertaa, kun hän laski sille kätensä — mutta Olav ei nähnyt mitään. Sitten hän nousi satulaan ja antoi hevosen mennä — kova ratsastus teki hänelle hyvää; ilmavirta ja hevosen kavioitten pauke voittivat kaamean hiljaisuuden.
Hänen saapuessaan Hestvikeniin oli jo aamu — pilvet olivat punertuneet kauttaaltaan. Saatuaan hevosen talliin meni Olav vuorelle ilmaa katsomaan — tapansa mukaan. Ennen auringon nousua mustensi pieni tuulen puuska vuonon kalvon.
Pirtti oli autio ja tyhjä. Olav meni kamariin ja heittäytyi vuoteelleen riisuutumatta. Mutta tuskin hän oli sulkenut silmänsä, kun hän kavahti ylös täysin valveilla. Hän tuijotti tupaan vievään harmaaseen ovi-aukkoon — mutta siellä ei ollut ketään —.