Ajatukset nousivat mieleen kuin katkerat vedet. Ingunn oli luvannut kerran — sikäli kuin kuolleet voivat tulla kotiin elävien luo.

Mutta nyt hän oli hänen luotaan rajattoman paljon kauempana kuin ennen — ensimmäisenä vuotena, ei, vaan ensimmäisenä kesänä hänen kuolemansa jälkeen Olav oli nähnyt miten lähellä Ingunn oli häntä keskellä heitä toisistaan erottavaa pimeyttä. Nyt he olivat joutuneet toisistaan kauas, niin kauas, ettei Ingunn enää kuullut vaikka hän huusi.

Siinä maatessaan muodostui hänelle yksinäisyys jonkinlaisiksi näyiksi. Hän oli olevinaan aution kalliolaen pyörällä huipulla, siellä kasvoi kanervaa, ja kivet olivat harmaan sammalen peitossa. Hänen ympärillään levisi joka puolella huurteesta harmaata metsää, ja likaisenharmaita suosilmiä, pinta jäässä, oli alhaalla alangoilla, mutta kaukana sinersi harmaa taivas, yhtyen mataliin, tummansinisiin vaaroihin. Hän seisoi ja hänen mielensä teki huutaa sinne, mutta hän tiesi sen olevan hyödytöntä —. Näky vaihtui hiljalleen uneen, eikä hän herännyt, ennenkuin Ragna toi aamiaista; tämä sanoi ihmetelleensä kovasti kuultuaan Sveiniltä Olavin hevosen seisovan jo tallissa, eikä muiden —.

VI.

Sinä syksynä Olav sattui usein näkemään savun nousevan kukkulalta
Hudrheiminmaan puolesta. Hän pysähtyi työssään ja katseli sinnepäin.
Sielläpäinhän Torhildrudin pitäisi olla, mikäli hän ymmärsi.

Tuli muutamia kirkkaan sinisiä, aurinkoisia päiviä, jolloin vuoria vasten kohisevat meren aallotkin näyttivät olevan täynnä valoa ja ilmaa. Kultaisia lehtiä liiteli ilmassa, ja avaruuskin näytti laajenevan vuonon sinisestä vaahtopinnasta valoisaan, tuulen pyyhkimään taivaanlakeen, jossa valkoiset, pienet pilvenhattarat leijailivat äärettömän korkealla. Ja Olav meni eräänä päivänä puolenpäivän maissa rantaan, otti yhden pienimmistä veneistään ja läksi yksin purjehtimaan.

Tänään oli leikkiä purjehtia pitkin täyteläisiä, hohtavia aaltoja, Olavia kasteleva merenvaahto oli hohtavan valkoista. Taivaaseen oli niin pitkältä, että tuntui kuin hän olisi tässä pienessä veneessään piilossa aaltojen välissä ja aina veneen noustessa aallonharjalle hän näki toisen rannan tulleen yhä lähemmä, käyneen yhä selvemmäksi. Hänet valtasi melkein sama mieliala kuin poikavuosina, karattuaan Frettasteinistä metsään leikkimään.

Maihin tultuaan hän läksi nopeasti polkua myöten tunturille. Metsät olivat täällä jo käyneet vaaleiksi. Keltaisia lehtiä lenteli ja satoi, niitä hulmahti tuon tuostakin hänen ohitseen kuin kirkkaita valojuovia, jotka tanssien riensivät polun poikki. Voimakas tuulenhenki täytti Olavin mielen ilolla.

Hän ihmetteli nyt vain, miten hän ei ollut jo aikoja päiviä tätä keksinyt: hänen olisi pitänyt käydä katsomassa Torhildia, ottamassa selkoa, miten hän tulee pojan kanssa toimeen. Eipä niin, ettei hän voisi olla varma hänen selviämisestään, kyllä Torhild oli siksi kätevä. Mutta olisihan hänen sentään pitänyt tarjota apuaan, mikäli Torhild olisi ottanut sitä vastaan — olihan hän pojan isä.

Hän ei nyt voinut käsittää, miksi hänen mielestään oli ollut niin mahdotonta tavata Torhildia — aivan kuin heidän olisi toisiaan tavatessa tehtävä uusia erehdyksiä. Eiväthän he enää olleet nuoria kumpikaan — mutta sitä hän ei ollut milloinkaan ennen ajatellut.