Hän saapui metsän reunaan veräjälle, läksi kulkemaan kivikkoista polkua. Täällä oli nyt paljon enemmän peltoa — kannokkoa.
Olav oli iloinen, vaikkei jännittynyt, saadessaan nähdä taas hänet ja
Bjørnin.
Koira alkoi sisällä tuvassa ulvoa. Ovi avautui — rakki kiirehti rähisten häntä kohti. Sen jäljessä kumartui Torhild ulos ovi-aukosta.
Olav ei osannut selittää toisen kasvojen ilmettä, mutta siinä oli jotakin aivan toista kuin hän oli odottanut. Torhild ojensi hänelle kätensä viivytellen.
»Oletko sinä liikkeellä — täälläpäin?»
»Olenpa niin — onko se sinusta ihmeellistä?»
»No ei. Onhan se luonnollistakin», sanoi Torhild hiljaa Hän pyysi miestä sisälle, käski istumaan, toi maitotuopin: »— olutta minulla ei ole —.» Sitten hän kumartui lieden ääreen, puhalsi hiillokseen ja sytytti tulen:
»Etköhän sinä ole märkä ja viluissasi — etkö halua istua tänne lähemmä?»
Olav kiitti ja istuutui Torhildin nostamalle jakkaralle — hän oli kävellyt itsensä kuivaksi. »Mutta lämmitähän edes jalkojasi», Torhild kehoitti.
Vuoteesta alkoi kuulua tuhinaa ja liikettä — siellä on sylilapsi, arveli Olav. Torhild vilkaisi olkansa yli, mutta ei kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota; hän ripusti padan liedelle ja kaasi siihen maitoa. Sitten he puhelivat tuulesta ja kauniista ilmasta; se kävi heiltä kummaltakin hitaanlaisesti.