»Bjørn ei ole kotona?» kysäisi Olav.
»Ei, hän läksi Ketilin kanssa — he veivät tuonne taloon lehmää.»
»Minä olenkin kuullut, että sinä olet lisännyt karjaasi paljon. Jos sinä aiot viljellä noin suuria peltoja, täytyy sinulla olla aikalailla karjaakin, vai mitä?»
»Meillä on neljä lypsävää ja kolme vasikkaa —». Lapsi huusi yhä kovemmin Torhildin jutellessa Olaville karjastaan.
»Silläpä pojalla tuntuu olevan hätä», Olav naurahti. Hän aikoi kysäistä kenen se oli, mutta sitten hän muisti Ranveigin, Torhildin nuoren sisaren, ja vaikeni.
»Tyttö se on», Torhild virkkoi; hän nousi äkkiä. »Minun täytynee sitä sitten rauhoittaa.» Hän riuhtaisi nopeasti auki nuttunsa edustan ja veti esiin täyteläisen, sinisuonisen rinnan.
Olav katsoi häneen suu puoliavoimena ihmetyksestä. Sitten hän kumartui — ohimoita alkoi kuumentaa, puna levisi yli miehen kasvojen. Hän ei voinut katsoa Torhildiin, vaan hänen täytyi painaa katseensa lujasti permantoon. Tämä oli ainoa, minkä hän ei milloinkaan olisi osannut ajatellakaan näin käyvän!
Torhild oli istuutunut vuoteen askelmalle lapsi rinnoillaan. Olav tunsi Torhildin katsovan häneen ja häntä harmitti punastumisensa. Sitten he istuivat pitkän aikaa ääneti. Mutta äkkiä Torhild aikoi selvällä ja hiljaisella äänellä:
»Minä soisin nyt, että sinä sanoisit asiasi, Olav — minä selitän sinulle niin hyvin kuin voin.»
»Asiani — ei minulla ole muuta asiaa kuin että minun teki mieleni — minä aioin katsoa miten Bjørn voi — nähdä häntä ja kuulla miten hän — ja sinä —»