Torhild vastasi kuin olisi punninnut jokaista lausumaansa sanaa:
»Kyllä minä ymmärrän, Olav, sinun arvelevan — ettei tämä ollut sinun tarkoituksesi antaessasi minulle talon — minä sain Aukenin elääkseni täällä lapsen kanssa. Mutta kuten sanoin sinulle ovat viljelykset nyt kaksin verroin suuremmat kuin tänne tullessani. Ja minä arvelen, että on parempi oma mies tässä auttamassa — kuin puuhata täällä yksin palkkarenkien kanssa. Sitten sinun tulee muistaa, että minä olen jo vanha — Bjørn ei tule saamaan kovinkaan monta sisarta enää. Ehkei muita kuin tämän —» Hän kumartui hellästi pienokaisen puoleen painaen sitä rintaansa vastaan.
Kun Olav ei vieläkään virkkanut mitään, jatkoi Torhild vähän kiivaammin:
»Minä ajattelin viime vuonna ennenkuin annoin hänelle myöntävän vastauksen — käydä Hestvikenissä puhumassa sinulle asiasta. Mutta sitten minä tuumin, etten ollut kuullut sinusta mitään pitkiin aikoihin.
»Mutta sinä voit kenties ajatella, että minä olin toiminut toisin kuin mitä sinä olit tarkoittanut antaessasi minulle maat ja mannut — vaikkei meidän kesken ollut milloinkaan puhetta, etten minä menisi naimisiin.»
Olav pudisti päätään:
»Minä en tiennyt, että sinä olit naimisissa.»
»Siitä on jo kohta vuosi», sanoi Torhild lyhyesti.
Olav nousi, meni hänen luokseen ja ojensi kätensä.
»Toivotan sinulle onnea.» Torhild tarttui hänen käteensä, mutta ei nostanut katsettaan lapsesta.