»Sinä olet siis saanut tyttären — mikä sen nimi on?»
»Borgny, oman äitini mukaan.» Torhild otti lapsen rinnoiltaan, sulki vaatteensa, pyyhki lapsen suun käsiselällään ja käänsi sen kasvot Olaviin päin.
»Se on kaunis lapsi.» Olavista tuntui, että hänen oli se sanottava. Pienistä, punaisista kasvoista katselivat tummat, tutkivat silmät, kuten aina pikkulapsilla ja ne näyttivät katsovan häntä. Sitten ne sulkeutuivat hitaasti; lapsi nukkui. Torhild jäi istumaan pienokainen helmassaan.
Olav ajatteli, että Torhildin pitäisi nyt puhua jotakin siitä miehestä, jonka hän oli ottanut tänne ja jonka kanssa hän oli mennyt naimisiin. Mutta Torhild ei puhunut siitä mitään.
»Entä sinun veljesi», Olav kysyi sitten, »he suostuivat tähän?»
»Sinähän tiedät, että he ovat tottuneet siihen jo lapsesta alkaen — kunhan he vain ovat silmäini alla, tottelevat he kyllä minua.»
Olav ajatteli, että silloinhan olisi ollut parempi pitää ainakin yksi heistä tässä — mutta hän vastasi vain:
»No, niinhän se lienee — että sinä arvelit tarvitsevasi täällä isännän.»
»Niin, asia oli sillälailla, että minun täytyi mennä Ketilin kanssa naimisiin — muilla ehdoilla hän ei olisi jäänyt tänne. Ja ellei minulla näinä vuosina olisi ollut hänen apuaan – hän on tehnyt täällä enemmän kuin miehen työn jo ennen aikamieheksi tuloaan. Jos minä olisin päästänyt pojan pois — ottanut tänne toisen työmiehen — enhän minä olisi voinut olla varma siitä, ettei hänkin kerran olisi esittänyt samoja vaatimuksia. Oli siis oikeudenmukaisempaa, että Ketil sai minut sekä saa nauttia siitä hyvästä, josta olemme hänelle suuresti kiitollisuuden velassa —»
Olav ei vastannut. Silloin Torhild jatkoi: