»Muistathan sinä Ketilin —? Sinä näit hänet viimeksi täällä käydessäsi?»
»En suinkaan?»
»Niin, hän ei ollutkaan silloin vielä täysikasvuinen —» Silloin Olaville vaikeni: keskenkasvuinen poika, typerän näköinen — löytölapsi — joka oli silloin ollut Torhildin luona. Tulipunaisena, ja Torhildiin katsomatta hän kysyi:
»Hänetkö sinä olet ottanut isäksi minun pojalleni?»
»Hänet», Torhild vastasi kovasti.
»No niin, minä en ole milloinkaan pyrkinyt määräilemään sinun asioissasi», Olav kohautti hartioitaan. »Entä Bjørn?» hän kysyi. »Hän oli tietysti liian nuori tähän puuttumaan.»
»Ei suinkaan. Hän on tuntenut Ketilin niin kauan kuin voi muistaa. — Tuolla he tulevat.» Hänen voimakkaat, harmaankalpeat kasvonsa pehmenivät ja niitä valaisi hieno hymyn väre.
Ovi lensi selälleen — se johti suoraan pihalle — tuuli toi sisään nuorten, nauravien äänien soinnun, sieltä kuului lapsen ja nuoren miehen äänet. Tuvan sauhu alkoi valossa lainehtia sinervänä. Poikasella oli kädessä tuuliviiri, hän juoksi suoraan äitiä kohti huutaen loistavan iloisena. Hänen jäljessään seurasi pitkä ja vaalea mies; hän sanoi nauraessaan jotakin ja pyyhkäisi tuulen pörröttämää tukkaansa ja kuivasi kasvojaan. Sitten he molemmat huomasivat vieraan. —
— Olav näki, että Ketil tunsi hänet. Ketil pysähtyi, ryhti näytti höltyvän ja hän näytti hämmentyneeltä.
Torhildin mies oli pitkä hujale, suuret työihmisen kädet riippuivat polviin, mutta hänen kasvonsa olivat lapselliset ja vähän tyhmänsekaiset pitkine, litteine leukoineen, jossa kasvoi sakeata, vaaleata parransänkeä. Keltainen, kihara tukka roikkui hänen otsallaan. Eikä hän sittenkään ollut ruma —.