Torhild nousi, laski lapsen vuoteeseen, alkaen puuhailla puuron ääressä. Hän viittasi Ketiliä istumaan isännän paikalle. Niin tämä tekikin.
Poika jäi seisomaan äidin luo. Hän ei ollut pitkä ikäisekseen, mutta siro ja voimakastekoinen. Olav huomasi pojan muistuttavan Hestvikenin sukua — vaalea tukka, suuret, vedensiniset silmät hiukan kaukana toisistaan vaaleitten, suorien kulmakarvojen varjossa. Hänen ihonsa oli maidonvalkoinen, nenänjuuressa joitakin tummia pisamia. Hän seisoi katsellen vierasta kylmän tutkivasti.
Torhild puhui miehelleen, kyseli, miten naapurissa oli käynyt. Sitten he juttelivat ilmasta ja vuodentulosta, vaimo yritti saada molemmat miehet keskusteluun, mutta se kävi heikosti. Silloin tuli sisälle vieras, nuori nainen — hän oli naapurin naisia, joka kävi auttamassa Torhildia karjanhoidossa; Torhild ei ollut vielä käynyt kirkotettavana lapsen syntymän jälkeen. Torhild kysyi, eikö Olavia haluttaisi käydä Ketilin kanssa taloa katselemassa.
Bjørn seurasi heitä. Hän tarttui isäpuolensa käteen ja miesten kävellessä pikku taloa tarkastamassa, poika tuli puheliaaksi — hän yhtyi kaikkeen, mitä isäpuoli sanoi tai lisäsi jotakin tämän puheeseen. He olivat tähän asti lainanneet hevosta, Ketil kertoi, mutta jos heillä olisi edelleen sama onni, joka heitä tähän asti oli seurannut, niin —.
»Sinä tiedät, Ketil», Olav virkkoi, »että jos Torhild tarvitsisi jollakin lailla minun apuani —»
»Minä tiedän, ettei hän tarvitse», keskeytti toinen. Ja Olav huomasi, kohdatessaan toisen katseen, ettei tämä aina ollut yhtä tyhmän näköinen. »Me olemme näinä vuosina tulleet omin neuvoin toimeen.»
* * * * *
Syötyään puuron Olav puhui poislähdöstään. Hän kutsui Bjørniä ja pyysi häntä luokseen.
Poika tuli, seisoi Olavin edessä ja katseli häntä viileä tarkkaavainen ilme kauneissa lapsenkasvoissaan.
»Tiedätkö sinä kuka minä olen, Bjørn», kysyi Olav.