»Minä arvelen, että sinä olet se Hestvikenin Olav, joka on minun isäni.»
Olav oli vetänyt sormestaan kultasormuksen:
»Otatko sinä sitten vastaan tämän sormuksen, Bjørn. — lahjana isältäsi?»
Poika katsoi äitiinsä ja sitten isäpuoleensa. Kun molemmat nyökäyttivät, hän vastasi:
»Otan kyllä, Olav — minä kiitän sinua lahjasta.»
Hän koetti sormusta sormeensa, katseli sitä hiukan; sitten hän meni äitinsä luo ja pyysi tätä panemaan se talteen.
Olav Iäksi heti sen jälkeen. Hän pyysi Torhildia kanssaan ulos. Hämärsi, ja tuuli oli kiihtynyt. Myrskynpuuska tuiversi paljaita pihlajia niin että oksat heilahtelivat jäisensinistä taivasta vasten, mutta etelästä hiipi pimeitä pilven lonkia. Torhild kysyi:
»Aiotko sinä tällaisessa vastatuulessa purjehtia kotiin, voimmehan me varata sinulle yösijan?»
Olav vastasi menevänsä. Hän heitti vaippansa hartioilleen:
»Kun sinä nyt olet naimisissa ja sinulla on aviolapsi — eikö olisi parasta, että Bjørn muuttaisi minun luokseni lahden taa?»