Hän ei voinut myrskyssä kuulla vastausta ja niin hän toisti sanansa.
»Älä pyydä sitä minulta, Olav.»
»Miksei? Minä en kuitenkaan mene naimisiin — ja minä hoitaisin poikaa kuten omaani ainakin.»
»Ei. Sinulla on aviolapsia sinullakin. Minä en tahdo, että Bjørn on siellä, missä häntä kohdeltaisiin alempiarvoisena. On parempi olla Torhildrudissa ensimmäisenä kuin Hestvikenissä huonoimpana.»
»Eirik ei ole ollut kotona neljään vuoteen. Me kuulemme hänestä harvoin ja on epävarmaa milloin hän palaa.»
»Minä tiedän sen. Mutta onhan Cecilia — ja sitten sinun kasvattityttäresi ja Märtta-rouva. Sitten sinä tiedät, ettei veljilläni ole sielläpäin sellaista mainetta, että se lisäisi pojan arvoa.»
»Sinullapa näkyy olevan tarkat tiedot minun kuulumisistani», virkkoi
Olav terävästi.
»Olethan sinä, Olav, siksi mahtava mies, että sellaiset tulevat kuuluville.»
Olav jätti hyvästit ja läksi.
Hän yritti päästä siitä irti pimeässä ja myrskyssä kulkiessaan. Olihan vallan järjetöntä, että hän oli näin kiukuissaan. Torhildilla oli ollut täysi oikeus mennä naimisiin. Mutta hän ei ollut milloinkaan ajatellut sellaista mahdolliseksikaan.