Olihan totta, että hän tarvitsi taloonsa isäntää, ja sekin oli totta, että jos hän laski Ketilin menemään, saattoi seuraava renki tehdä hänelle saman vaatimuksen. Mutta että hän sittenkin voi ottaa tämän kulkurin —. Hän näki edessään lapsellisen nuoren ja vaalean Ketilin, pitkän, voimakkaan nuorukaisen — käsi kädessä pikkupojan kanssa, molemmat nauravina ja leikinhaluisina. — Kun hän viimeksi hänelle jätti hyvästit — siitä taisi olla nyt seitsemän vuotta sitten — silloin oli Torhild pyytänyt että hän ottaisi hänet luokseen. — Ei, hän ei saisi hautoa sellaisia ajatuksia; oli alhaista luulla toisesta rumaa, kun ei siitä ollut sen varmempi.

Bjørn. Miehelle, joka sellaisen pojan omisti, täytyi olla sen menettäminen kuolemaakin katkerampaa.

Aaltojen pauhu täytti kaiken — keskellä yhä pimenevää iltaa välkähtelivät vaahtopäät hyökyaallot. Pienen kivisillan irtokivet kolisivat ja helisivät jylhästi aallon vyöryessä sen ylitse. Olav seisoi katsellen hetkisen — tuuli oli kääntynyt kokonaan etelään. Mitäpä hänellä oli kotonakaan tehtävää, niiden vuoksi hän oli kyllä voinut jäädä huomiseen asti Torhildrudiin.

Hän ei ollut milloinkaan ajatellut yhtyä jälleen Torhildiin — ja sittenkin hänessä kiehui kiukku ajatellessaan mitä hän oli äsken nähnyt. Hän oli niin kiihdyksissä, että hän ihmetteli sitä itsekin.

Hän oli koko ajan tiennyt, ettei Torhild enää koskaan tulisi hänen omakseen — mutta hänestä tuntui sittenkin, että hän omisti jonkun tietäessään Torhildin olevan siellä — Aallot kastelivat hänet kokonaan hänen mennessään pienelle sillalle, jossa hänen veneensä keinui tuulen alla pimeässä.

VII.

Sinä vuonna talvi tuli aikaisin. Ilma oli kylmää ja tyyntä viikon toisensa jälkeen. Aamun sarastus levisi messinginkarvaisena synkkien harjujen laelta, maa oli likaisenharmaa ja routainen, vedet ja suot jäässä. Kirkkaina päivinä oli vuonon pinta tummansininen ja väreilevä — sitten tuulen viri asettui ja veden kalvo näytti laajenevan ja harmenevan pakkas-usvan leijaillessa sen päällä ja levitessä raa’an purevana Folden seutujen ylle. Eräänä päivänä taivas peittyi pilviin; ilmassa oli lumen tuoksu. Päivemmällä alkoi heitellä pieniä, kovia jyväsiä — niitä tuli enemmän ja lumi putoili kuivasti helähdellen — illalla satoi jo suuria hiutaleita.

Lunta satoi pari päivää. Eräänä iltana alkoi etelätuuli puhaltaa ja silloin tuli lumimyrsky.

Sinä iltana oli Hestvikenissä menty varhain levolle. Oli pari päivää Lucian messuun. Olav heräsi ulko-oven jytinään — hän kuuli erään miehistä nousevan ja lähtevän ulos. Tällaisella ilmalla sattui, että kyläläiset olivat laskeneet maihin myöhällä ja pyysivät jäädä tänne yöksi, ja niin hän kävi jälleen maata. Silloin hän äkkiä heräsi ilmihereille jonkun huutaessa hänen nimeään — vuoteen vieressä seisoi Torhild Bjørnintytär kädessä tervassoihtu — hänen päähineessään ja vaippansa harteilla oli paljon lunta.

Olav nousi kyynärpäihinsä nojaten.