»Jumalan nimessä — sinäkö olet tullut! — Onko Bjørnille tapahtunut jotain?»
»Nyt ei ole Bjørnistä kysymys. Mutta Eirik herttua tuli tänään Vam-järven yli — hänellä oli mukanaan viisisataa ratsumiestä — niin kerrotaan. Hän aikonee Osloon kiittämään appeaan viimeisestä.»
»Mistä sinä sellaisia uutisia olet kuullut?»
Torhild pisti soihdun seinänrakoon, istuutui puhuessaan vuoteen laidalle. Hänen veljensä olivat päässeet viime syksynä erääseen kalastaja-alukseen osakkaiksi ja Torhild oli nyt seurannut heitä Tesaliin. Sinne oli tullut aamupäivällä talonpoikia, jotka olivat paenneet ruotsalaisia — ne käyttäytyivätkin raa'asti, ryöstivät sekä tavarat että karjan.
»Jumala siunatkoon maamiehiä», Olav virkkoi. »Eiväthän he voi kätkeä karjaansa metsäänkään näin talvisaikaan.»
»Hestviken ei ole tien varrella», Torhild jatkoi, »mutta ajattelin sittenkin pikku tyttöjen sekä naisväen olevan paremmassa turvassa meillä vuonon toisella puolella. Herttuan muassa kerrotaan olevan saksalaisia sotilaita. Ja niin pyysin Egilin laskemaan maihin tässä, minä veisin heidät kanssani kotiin.»
»Sinä olet minulle ja omaisilleni uskollinen, Torhild», Olav virkkoi hiljaa, »ja ajatteleva.»
»Minulla oli hyvä olla sinun luonasi — ja onhan Cecilia minun poikani sisar. Mutta mitä sinä itse aiot tehdä?»
»Lähteä pohjoiseen, Galabyhyn, viemään sanaa.»
Torhild meni tupaan väen luo. Olav oli muitten luo tullessaan lyhyessä sarkanutussa, jonka alta näkyi nahkapanssari, jalkojen ympärillä oli villasäärystimet, päässä englantilainen kypärä poskisuojuksineen ja kaulavarusteineen. Edessä oli kilpi ja sotatappara Ættarfylgja. Torhild katsoi häneen.