»Luuletko Reidulfin yrittävän nostaa talonpoikia vastarintaan?»

»Eipä se liene mahdotonta», Olav virkkoi. »Siellä on sekä Hullet että Aurevirran laakso — kallioitten välissä on kapea tie, jossa ratsastajat eivät pääse pakoon. Herttua on varmaankin arvellut pakkasen kestävän ainakin kuun vaihteeseen asti, mutta tämä lumipyry voi hidastuttaa hänen kulkuaan.»

Märtta Birgerintytär sanoi jäävänsä kotiin. Jos ruotsalaiset tulisivat tänne, voisi sattua heidän joukossaan olemaan hänen sukulaisiaan tai tuttuja naapuristosta: »— ja silloinhan saattaisi olla hyvä jutella vähän heidän kanssaan — että he käsittelevät sinun omaisuuttasi varovasti. Minä olen sinulle niin suuressa kiitollisuuden velassa, Olav, että tekisin mielelläni jotain hyväksesi missä voin.»

»Älä sitä ajattele», Olav virkkoi estellen. Hänet valtasi kumma levottomuus näiden köyhien naisten tullessa kiittämään häntä siitä vähäisestä hyvästä, mitä hän oli heille tehnyt — se tuntui muistuttavan häntä vanhoista, jo puolittain unohtuneista, ennen koetuista seikoista. Kerran oli eräs ihminen seisonut ojennetuin käsin, valmiina häntä auttamaan, mutta hän oli kiittämättä kääntänyt selkänsä —.

Hän kehoitti Bodvardia varustautumaan hänen mukaansa pohjoiseen ja meni vanhan Toren kera aittaan. He panivat ruokaa säkkeihin, sillä Olav arveli Torhildille käyvän vaikeaksi elättää niin suurta joukkoa ties miten kauan, siinä puuhaillessaan hän tuli tönäisseeksi aitassa seisovat suksensa nurin. Tänne etelään tultuaan hän oli käyttänyt niitä hyvin vähän — nämä vuonon rannoilla asuvat olivat miespolvi sitten lakanneet hiihtämästä. Olavin mieleen juolahti, että niistä voisi olla tänä yönä apua: tie rannasta Galabyhyn oli varmaankin ummessa.

Hän kantoi miehineen tavaransa Bjørninpoikain aluksen; se ei ollutkaan aivan pieni; siinä oli seitsemän miestä. Siinä pimeässä ja lumituiskussa heidän järjestellessään säkkejä ja arkkuja lyhdyn valo lankesi maston juurella, patojen ja muun tavaran keskellä olevaan suureen myttyyn. Torhildin lapset makasivat siinä peittojen ja nahkasten alla. Olav näki vaalean pojan pään pistävän sieltä esiin.

Alus läksi rannasta, ja Olav jäi seisomaan kuunnellen sen liikettä, kun se hävisi synkkään yöhön. Pimeys ja lumipyry käärivät hänet vaatteen tavoin. Hän tiesi tunturin olevan takanaan ja mäellä yön pimeydessä talon, jyrkän, mustan kallioseinän juurella, ja hänen edessään pikimusta vesi loiskui sillan reunaa vasten, lumihiutaleet liitelivät sinne alas, häviten näkymättömiin. Hän seisoi siinä Bodvardin ja vieraan, kalastajalaivassa olleen nuorukaisen kanssa; tämä oli, nähdessään Olavin siinä aseissa, pyytänyt saada tulla mukaan. — Olavin täytti yhtäkkiä käsittämätön, hillitön riemu — kuin hänessä olisivat kahleet lauenneet: takana oli pimeätä ja edessä oli pimeätä, ja hän seisoi tässä ypöyksin kahden ventovieraan, asestetun miehen kanssa tietämättä huomispäivän tapahtumista kerrassaan mitään.

Bodvard hyppäsi veneeseen alkaen ajaa siitä vettä.

Koitti jo keskiyö, ennenkuin Hestvikenin kolme miestä saapui Galabyhyn. He huomasivat lumipyryssä räppänästä painuvan savun hajun, ja ovelle saavuttuaan Olav kuuli suurpirtissä vielä valvottavan — juopuneet miehet rähisivät ja laulelivat. Hänen täytyi jyskyttää oveen hyvän aikaa, ennenkuin se avattiin. Avaaja oli pitkä, laiha mies — hän huudahti hämmästyneenä Olavin astuessa tovereineen kynnyksen yli. Olav tunsi sira Hallbjørnin.

»Tuotko sinä sotasanomia, Olav — vai miksi sinä ole aseissa, sekä sinä että sinun seuralaisesi?»