»Näytpä olevan noita, pappi —.»

Olav katsoi pirttiin — pitkällä pöydällä paloi kaksi kynttilää, ja kahdeksan—kymmenen humalaista miestä istui sen ympärillä tai makasi sen päällä rähmällään. Olav tunsi useimmat heistä — siinä oli paikkakuntalaisia tai naapurikunnan miehiä. Reidulf Jonninpoika, maavouti, lojui peräistuimen ja pöydän välissä niin syvälle vaipuneena kuin hänen suuri mahansa salli, iso, ruskeapartainen pää oli vaipunut rinnoille. Lattialla istui hänen nuorin veljensä laulellen, jalat oikosinaan oljilla ja pää penkillä hajareisin istuvan ja pientä harppua näppäilevän nuorukaisen polvella. Pappi yksin oli melkein selvä — sira Hallbjørnillä oli sama vika kuin Olav Auduninpojalla, jumalan lahja ei häneen tehonnut: hän pysyi yhtä laihana, söi hän miten tahansa, ja yhtä surullisena, joi miten paljon tahansa.

Hän seisoi suorana kuunnellen jännittyneenä Olavin kertomusta. Olav ei ollut ennen huomannut papin punaisen tukan muuttuneen viime aikoina harmaan kirjavaksi, ja kapeat, luisevat ja pisamaiset kasvot olivat vanhenneet ja käyneet ryppyisiksi. Mutta hän ajoi edelleenkin partansa, kuten Olavkin — heidän nuoruudessaan oli ollut sellainen tapa.

He eivät saaneet talonpoikain joukosta montakaan niin selväksi ja hereille, että heidän kanssaan olisi maksanut vaivaa neuvotella. He olivat tulleet Galabyhyn erään sovintoasian vuoksi. »Sinun sukulaisesi Baard läksi jo pois aikaseen», pappi selitti, »ja se oli paha juttu. Häntä me olisimme kaikkein kipeimmin tarvinneet oppaaksemme Reidulfista ei ole suurtakaan apua.»

Olavin mielestä heidän ensi tehtävänsä oli lähettää sana kaupunkiin Akershusin päämiehelle: »— mutta totta puhuakseni minä jään tänne mieluimmin — jos te olette kanssani yhtä mieltä, että on meille häpeäksi laskea herttua joukkoineen Aurevirran laakson kautta yrittämättä tehdä hänelle vastusta.»

»Viitisenkymmentä miestä voi hyvin koko päivän pidättää sotajoukkoa jyrkänteen kohdalla», virkkoi pappi. »Siten — kaupunkilaisjoukot voittavat aikaa — vaikka me kyllä emme mitään voita.»

Nuori Ragnvald oli jo selvinnyt siksi paljon, että hän ymmärsi asian. Hän tarjoutui heti lähtemään. Pappi etsi kirjoitusvehkeet esille; sillä aikaa Olav ja joku toinen talonpojista läksi väentupaan miehiä herättelemään.

Lumipyry oli hiukan asettunut miesjoukon suunnatessa kulkunsa kirkonkylää kohti. Mutta jokaikisen tien jäljenkin oli umpeen tuiskuttanut. Pappi ja joku talollisista ratsasti; he kulkivat siten hyvän joukon edellä jalan kulkijoita, joiden oli kahlattava nietoksissa. Olav pysyi suksineen helposti ratsumiesten rinnalla, saipa tuon tuostakin pysähtyä odottelemaan. Hän seisattui pienen aukeaman laitaan sira Hallbjørnin ilmestyessä pimeästä näkyviin. Pappi pysäytti höyryävän hevosensa ja kumartui Olavin puoleen:

»Minä olen tässä ajatellut — ainoastaan me kaksi osaamme hiihtää — mitäpä jos me lähtisimme etelään päin vakoilemaan?»

Olav vastasi ajatelleensa samaa.