* * * * *

He saapuivat papintalon pilkkopimeään ja jääkylmään huoneeseen — sira Hallbjørn oli ollut kotoa poissa aamunkoitosta asti, ja väki nukkui. Hän sai vihdoin viimein isketyksi tulta ja kynttilään valon. Olavista tuntui kuin hänen Hestvikenistä lähdöstään olisi kulunut jo monta vuorokautta — yö oli ollut raskas, sitten kulku vuonoa myöten, hiihto ja poikkeileminen toiseen vieraaseen taloon toisensa jälkeen oli käynyt voimille. Sira Hallbjørn huusi kamarista, eikö hän haluaisi levätä vähän ennen lähtöä, mutta Olavin mielestä heillä ei ollut aikaa. Hän työnsi reppuunsa jäätynyttä leipää ja lihaa sekä voikimpaleen, jonka papin renki toi — hän huomasi silloin lähteneensä kotoaan rahatonna ja ilman ruokaa; hän oli arvellut käyvänsä kotona ennen lopullista lähtöä. Mutta juuri se ajatus, että he ovat nyt lähdössä suoraa päätä taisteluun, teki hänen mielensä keveäksi.

Sira Hallbjørn astui ulos. Hänen päässään oli tasainen, vanhanaikainen rautahattu pitkine, alasriippuvine reunoineen ja pikimustaksi värjätty liinapaita-panssari ylöskäärityn, sinisen papinkaavun päällä; miekka riippui olkapäältä nahkahihnassa. Kädessä hänellä oli pitkä jousi, sellainen, jonkalaisia englantilaiset ja telemarkilaiset käyttivät; nuolet kopisivat pussissa hänen selässään. Olav ei voinut olla naurahtaen sanomatta:

»Sinä näyt varustautuneen laulamaan monelle miehelle requiemia, hyvä isä!»

Toisen terävillä, korkeanenäisillä kasvoilla värähti: »Tempus occidendi, et tempus sanandi — sinä sanoit kerran heidän opettaneen sinulle Sanasta monenlaista ollessasi nuorena Hamarissa, eikö jäykkäniskainen Torfinn-herra opettanut sinulle sitä?»

»Ei. Mutta sen verran minä osaan, että luulen ymmärtäväni sen. Aika surmata ja aika parantaa?»

Pappi nyökäytti — hän jännitti jousen ja kiinnitti jänteen:

»Tempus helli et tempus pacis. Salomo on kirjoittanut niin Ecclesiastes-kirjassaan — se on Raamatun parhaita kirjoja. Mutta riisuppa panssarisi, siihen puettuna on raskas ratsastaa.»

Olav otti pois takin ja riisui sen alta panssarin. Se oli tehty hirvennahasta, keskellä, arempien paikkojen suojana, ohuita rautalevyjä. Sitä kokoon kääriessään ja hihnoilla siteessään hän kysyi:

»Onko siinä mainitsemassasi kirjassa vielä muutakin — sodasta?»