»Laudavi magis mortuos quam viventes. Et feliciorem utroque judicavi, qui necdum natus est, nec vidit male quae sub sole fiunt — siellä sanotaan.»
Olav pudisti päätään: »Se on minulle liian viisasta!»
»Ja minä ylistin kuolleita, jotka jo aikaa kuolleet olivat, enemmän kuin eläviä, jotka vielä ovat elossa, ja molempia onnellisemmaksi sitä, jota ei tähän asti vielä ollut syntynyt joka ei ole nähnyt sitä pahaa, jota auringon alla tehdään!»
»Sellaistako Salomon viisaus on —?» Olav heitti panssarinyytin selkäänsä, ja miehet läksivät ulos. Satoi jälleen niin, että yö välkkyi heidän ympärillään. »Hän sanoi sillä lailla luultavasti siksi, että hänellä oli Siionin linnassa niin turvalliset ja hyvät päivät», Olav virkkoi hiljaa naurahtaen. Sira Hallbjørnkin naurahti juostessaan ja hävitessään yön pimeään; hän oli menossa etsimään suksiaan.
* * * * *
Lunta tuprutti päin silmiä peltojen poikki mennessä, ja Olavin oli oltava silmä kovana, jottei toisen musta varjo häviäisi tuiskussa. Sira Hallbjørn paineli eteenpäin pitkin, notkein vedoin, hänen suksensa vajosivat lakkaamatta nuoskaan lumeen. Hän suuntasi kulkunsa pilkkopimeässä aidan aukkoja kohti, joissa kesällä oli ollut veräjät. Olav pyyhkäisi tuon tuostakin kasvojaan ja kypäriään, jolle kerääntyi lunta, se alkoi sulaa ja valui puroina pitkin niskaa, mutta hän ei saanut pysähtyä hetkeksikään, jos mieli pysyä toverin kintereillä.
Metsässä oli parempi. Olavilla ei ollut enää aavistustakaan missä he kulkivat, mutta toinen näytti olevan yhtä varma. He kulkivat sellaisia paikkoja, joissa kuuset kasvoivat niin tiheästi, että heidän kumartuessaan lumen alla notkuvien oksien alitse heidän suksensa raapivat paljasta maata. Olav muisti kuulleensa papista sanottavan, että tämä ei arkailisi toisen miehen metsissä metsästellä, vaikkei siitä sentään puhuttu sen enempää; muutenkin syntyi sira Hallbjørnin kanssa helposti riitaa. Kyllähän se saattoi olla totta; pappi liikkui kuin tuntisi hän täällä pimeässä ja lumessa sekä polut että tiet.
Kerran Olav tunsi paikat — he olivat saapuneet kapeaan solaan, itäpuolella oli jyrkkä, paljas kallioseinä, pohjassa vierinkiviä, niin että Olav pelkäsi suksien pohjanahkojen pirstoutuvan, kun he usein joutuivat teräville kiville. Heikkoa veden solinaa kuului lumen alta. Lumisade oli lakannut — ylhäällä pilkisti valkoisten pilvien lomista mustia taivaan kaistaleita, tähtikin tuikki. Ihmiset liikkuivat täällä hämärän tultua hyvin vastahakoisesti — joka ilta kuului vuorelta vuorikoiran ulvontaa. Olav päästi vaistomaisesti huudahduksen edellä kulkevalle.
»Pelkäätkö sinä, mies?» kysyi pappi naurahtaen Olavin painuessa hänen rinnalleen. »Ei vuorelainenkaan jätä tällaisena yönä edes koiraansa ulos.»
»Enpä minä oikeastaan pelkää», Olav otti kypärän päästään ja laski sen riippumaan niskaan. »Päässä vain kutisee olin; minä olen hiessä.»