Sira Hallbjørn odotti, kunnes toinen oli valmis, sitten hän painui jälleen tielle.
He kulkivat rinnan valkoisen lakeuden poikki, jolla näkyi valkoisia läikkäpäitä — suojailman tultua alkoi lumi vettyä. Sira Hallbjørn pysähtyi, nojasi sauvoihinsa huoahtamaan:
»Sinä olet väsynyt, Olav?»
Pilvikerrokset heidän päittensä päällä hajaantuivat hajaantumistaan, niihin ilmestyi suuria aukkoja ja joitakin heikosti välkehtiviä tähtiä. Luminen metsä huokaili, ja jotkut oksat pudottivat lumen harteiltaan, joka sai aikaan matalan, humahtavan ja ikäänkuin läähättävän äänen.
»Niin — huomaan vain, etten enää olekaan niin hyvä hiihtäjä kuin nuoruudessani.»
»Sinä et ole tottunut kulkemaan öiseen aikaan?»
»Kuljin kerran Hämärin kaupungista Elfardalin Mikleböhön — olen kulkenut sen tien monta monituista — mutta kerran kuljin puolisen matkaa yöllä ja perille, enkä tiennyt missä olin.»
»Olitko sinä yksin?» pappi kysäsi.
Olav sanoi:
»Oli minulla seurana — puoli matkaa — eräs -— poika. Mutta hän oli tottumaton — hänestä ei ollut hiihtäjäksi.»