Mutta sira Hallbjørn ei kysellyt sen enempää. He seisoivat vielä vähän aikaa levähtämässä, sitten pappi painautui eteenpäin, ja he jatkoivat jälleen matkaa. He hiihtivät metsään ja joutuivat uudelleen vetten varsille — Olavin täytyi seurata toisen latua, he kulkivat kulkemistaan. — Hän oli tyytyväinen tavallaan, ettei toinen ollut kysellyt — ja hänestä tuntui hyvältä alkaessaan tuntea väsymystä: ruumis liikkui yhä enemmän kuin itsestään. Hän tunsi laskiessaan erästä mäkeä, miten sydämen lyönnit heikkenivät hetkeksi, ja ilmavirta vilvoitti suloisesti hänen kauttaaltaan hikistä ruumistaan. Aina oksan tarttuessa hänen selkäkantamukseensa ja pudottaessa hänen niskaansa märkää lunta hänet valtasi pieni harmi. — Hän ei tiennyt, miten kauan he olivat kulkeneet, mutta yö alkoi vaaleta ja selvetä —.
Oli jo valoisaa, aamunharmaata, ja taivas oli jälleen lumipilvien peitossa, kun sira Hallbjørn ja Olav saapuivat laidunmaalle, joka vietti tasangolla olevaan kylään päin. Olav kokonaan — kaikki pihat olivat täynnä kansaa, miehillä oli kypärit ja keihäät aseina, hevoset olivat ulkona. Kaikista savutorvista tuprusi paksua, mustaa savua — kauempana etelän puolella paloi erään talon pihalla suuri rovio.
Sira Hallbjørn seisoi tuijottaen ja haistellen rovion savua. Sitten hän painui lepikköön, hiihti lyhyin vedoin tarkoin väijyen. Olav seurasi virkeänä ja täysin valveilla.
He saapuivat aidalle. Heidän edessään levisi suuri, valkoinen vainio lähimmän talon ulkohuoneisiin asti. Navetan nurkkauksessa seisoi muutamia asestettuja miehiä parin talollisen ympärillä, jotka nylkivät nautaa. Olav ja pappi katselivat hetkisen.
»Luulenpa melkein —», sira Hallbjørn naurahti kiukkuisesti, »että he ovat pakottaneet itsensä Sigurdin pitämään kiinni ja hänen poikansa nylkemään.»
Olav tunsi paikat — nämä talot ovat Kamshornista etelään ja itään. Kylän ympärillä olevat metsät erottivat sen itäpuolelta Jalundin salmen seuduilta. Olav hiihti aitoviertä eteenpäin tarkastellen, miten he pääsisivät metsikön suojassa suurkylään, päästäkseen herttuan päävoimista selville.
Silloin hän kuuli takanaan jousen soivan. Hän näki nuolen lentävän ja painuvan hankeen nylkemistä katselevien miesten takana. Sira Hallbjørn oli polvillaan toisella suksellaan, tarttui juuri uuteen nuoleen, joita oli pistänyt hankeen eteensä. Olav kääntyi ja lähti häntä kohti. Samassa ensimmäinen nuoli mennä viuhahti aivan hänen ohitseen, osui vesakkoon, niin että lumi tuprusi oksilla. Talon luona olevat miehet läksivät juoksemaan tasankoa pitkin, mutta vajosivat pehmeään lumeen — silloin yksi kaatui, sira Hallbjørn oli jälleen ampunut nuolen, mutta nyt hän ponnahti pyryyn, ja sekä hän että Olav pakenivat metsikköön. Pari nuolta lensi vielä heidän jälkeensä, mutta ruotsalaisten oli turha yrittää seurata hiihtäjiä.
He pysähtyivät hetkiseksi kuuntelemaan oli – valkoinen, aukea paikka keskellä metsää, vanha niitty – siellä oli pari vanhaa latoa.
»Sinä ammuit typerästi, sira Hallbjørn», Olav virkkoi kiukkuisena.
»Olen minä ennen osunut pitempäänkin maaliin», sira Hallbjørn vastasi kylmästi, »mutta minä nyrjäytin viime yönä peukaloni, siksi ensimmäinen nuoleni ei osunut.»