Palattuaan kotiseudulleen he saivat kuulla Skikkjustadin Baardin ja Reidulfin selvittyään humalastaan luopuneen ajatuksesta kohdata vihollisjoukkoja Aurevirran laaksossa, vaan menneen yli kahdeksankymmentä miestä muassaan yhtyäkseen tunturilaisten kanssa; nämäkin olivat tarttuneet aseisiin. Ihmiset arvelivat, ettei herttua tällä kelillä ennättäisi yhtenä päivänä muuta kuin Kraakastadiin tai Skeidin seuduille, ja talonpojat odottaisivat häntä vähän pohjoisempana, jossa tie kulkee erään pienen tunturin juurella, ja itäpuolella on soita, jotka monien lähteittensä vuoksi eivät jäädy ennen keskitalvea; he arvelivat täällä saavansa ratsumiehet ajetuksi hetteisiin. Olav ei tuntenut näitä seutuja tarkoin, mutta pappi, kuultuaan tästä, mutisi ja pudisti päätään.
He saapuivat sinne hämärissä. Vahdit olivat sytyttäneet vuoren onkaloon nuotion. Vakoilijat kertoivat tietonsa, kuten oli sovittu — heistä kummastakin oli tarpeetonta mainita, miten vähän he olivat nähneet vihollisia. He riisuivat saappaansa ja ripustivat ne tulen viereen seipäitten nenään, heittäytyivät sitten havuvuoteelle räiskyvän nuotion ääreen, johon jotkut miehet olivat peitoista ja vaipoista kyhänneet teltan tapaisen, ja niin he vaipuivat lopen väsyneinä uneen.
Aamu, ei ollut vielä valjennut, kun Olav heräsi liikkeeseen. Hän sieppasi loppuunpalaneen nuotion päältä seipäästä saappaansa, ne olivat paahtuneet koviksi, mutta olivat suloisen lämpimät, sillä hän oli kovin viluissaan. Hän veti kaikessa kiireessä panssarin vaatteitten päälle, sitten hän sieppasi kirveen käteensä ja juoksi kallion reunalle.
Hänen alapuolellaan oli kolmen miehen mittainen sileä kallio, joka päättyi suon reunaa kulkevaan, kapeaan tiehen. Se kääntyi kauempana kukkulalle — se ei ollut erittäin korkea, ja sen heikkoutena oli se, että ylhäällä oli kahden puolen tasaista ja avointa — sammaleisia paasia ja harvaa metsää. Siellä ylhäällä odottelivat tunturilaiset ja saanalaiset. Kallion laidalle oli rakennettu hirsivarusteita.
Alhaalta kuului jo ratsujoukon kohinaa ja märällä tiellä kavioitten lätinää, hän näki ensimmäisten ratsastajien tulevan etelästä päin, kolme mahtui aina rinnan ratsastamaan. Suolla näkyi kantavilla paikoilla suksimiehiä mustina pilkkuina; siellä oli pikkutaloissa, metsänlaidassa, odottaneita talonpoikia. Samassa tulla lennähti ensimmäinen kuuro nuolia ja keihäitä, mutta suurin osa suolla odottavia oli tähdännyt liian ylös, niin että nuolet suhahtivat ratsastajien päitten ylitse — yksi lensi reunalla seisovien jalkojen juuren kanervikkoon.
»Se oli vielä liian aikaista», Baard Skikkjustad virkahti kiroten — hän seisoi aivan Olavin edessä.
Alhaalla ratsastavien joukossa tultiin kuitenkin levottomiksi, joku hevonen pillastui ja yritti syrjään. Etumaiset ratsumiehet pidättivät hevosiaan, huutelivat taakseen ja sieltä vastailtiin. Sitten he kannustivat ratsujaan. He näyttivät yrittävän eteenpäin suolla olevista talonpojista huolimatta. Yön aikana oli muodostunut suuria vesilätäköitä, eikä niiden vuoksi ollut viisasta lähteä ratsain hyökkääjää vastaan — ei, näkyipä joku hyppäävän satulasta, he aikonevat sittenkin ryhtyä kahakkaan —.
Mikäli Olav näki aamuhämärässä, lienee ratsastajia ollut satakunta miestä. Takimmaiset työnsivät edellä kulkevia joku ratsastaja joutui suon laitaan. Etummaiset olivat jo päässeet kukkulan laelle: siellä heidät kohtasi talonpoikain joukko keihäin, kirvein ja miekoin, ja ampujatkin osasivat suoltaa joukkoon tarkemmin — isännättömät ja haavoittuneet hevoset huusivat ja hirnuivat ja häiritsivät joukkoa yrittämällä tunkeutua muitten väliin, ja haavoittuneitten miesten huudot sekaantuivat kukkulalla aseitten kalinaan.
Tieltä kuului korkea, nuori ääni huutavan kesken melua — pitkä, ryhdikäs ritarivarusteinen mies hillitsi vauhkoa hevostaan, vaatien samalla hiljaisuutta. Metelin laattua hetkeksi kukkulalla olevat kuulivat hänen olevan norjalaisen. He kuulivat melkein kaikki mitä hän huusi ylhäällä oleville talonpojille. — Sitä seuranneessa hiljaisuudessa Olav huomasi sateen alkaneen —.
Norjalainen herttua huusi, ettei Eirik-herttua tullut aseineen kansaa vastaan, elleivät he ensin hyökänneet. Kuningas Haakonhan oli rikkonut kaikki sopimuksensa sekä herttuan että Tanskan kuninkaan kanssa — niin että kesällä heitä odottaa jälleen retki sitä maata vastaan — ja hän oli tehnyt liiton kuningas Birgerin kanssa ja aikoo viedä norjalaiset sotajoukkonsa tukemaan ruotsalaista kerjäläiskuningasta, joka tekee vääryyttä omille veljilleen. Kuningas Haakon oli pettänyt pahoin sen miehen, jonka hän vast’ikään oli toivottanut tervetulleeksi vävynään — eikä herttua ollut tahtonut muuta täällä Norjassa kuin päästä kuninkaan kanssa puheisiin, mutta kuningas Haakon oli loukannut omia ritareitaan niin pahoin, ja hän käyttäytyi niin julmasti ja kopeasti hallitessaan täällä, että Eirik-herttua oli saanut kannattajikseen monia mainioita ja ylhäisiä Norjan herroja, jotka nyt odottivat talonpoikain tukea edesottamisissaan —.