»Tuo on herra Lodin Sighvatinpoika», sira Hallbjørn virkkoi, »Bjørnen kasvatti — kettu ja kuninkaan pettäjä kuten setänsäkin.»
»Antaa mennä», Baard huusi, ja harjalla seisovat talonpojat vierittivät alas hirsiä ja kiviä — varustusten vieriessä alhaalla ratsastavien niskaan syntyi kärventyneen kiven hajua. Olav näki pystyyn kohoavien hirsien lomitse ilmassa heiluvia hevosen jalkoja, eläinten kieriessä selälleen; hirnuttiin, kiljuttiin, huudettiin yhdessä mylläkässä, miehet yrittivät irtautua satulastaan ja kömpiä ylös — siellä kävi samanlainen vilinä kuin onkimatoja täynnä olevassa astiassa, johon pikkupojat viskelevät kiviä. Sitten hän juoksi muitten mukana kallioreunan yli, ryntäsi tielle, jossa talonpoikain etujoukko oli ahdistuksessa ja joku mies jo makasi maassa — monet ratsujoukosta olivat tunkeutuneet lävitse, kääntäneet hevosensa ja hyökkäsivät takaapäin talonpoikain niskaan.
Olav heitti kilven selkäänsä, tarttui kirveeseensä kaksin käsin, hevosten vaahto vain valui höytäleinä hänen päälleen hänen taistellessaan höyryävien, jaloilleen pyrkivien hevosten välissä. Hän tarttui hevosen kuolaimiin, iski samassa kirveen hamaralla miehen teräväpäisen nuijan tieltään, löi hevosta, niin että se vaipui polvilleen ja iski miehen nurin. Olav juoksi sitten kaatuneen hevosen ja miehen ohitse, ja häntä seurasi joukko talonpoikia. Hän sai iskun kypäräänsä, niin että silmissä musteni, mutta isku luiskahti syrjään, hän jäi seisomaan suorana, tappeli, käsitti miten epätasaista taistelu oli, talonpojat jalan, sekä edessä että takana ratsuväkeä — paikka oli huonosti valittu: ruotsalaiset ryntäsivät kankaalle tien itäpuolelle, jossa talonpoikain joukot olivat harvempia, hän kuuli kesken iskujen ja taistelun melskeen jonkun huutavan ja kehoittavan pitämään puoliaan; se oli hänelle tuntematon tunturiseutujen päällikkö. Hän ei voinut kypäräkorvallisten vuoksi nähdä paljon sivulleen, mutta hän huomasi yhä useamman vihollisen ratsastavan itäänpäin nummelle — siellä kävi nyt kiivain ottelu, ja hänen takanansa taistelivat hänen toverinsa selkä häneen sekä ne, jotka taistelivat tulevia vastaan — suurin vihollisjoukko oli nyt heidän selkäpuolellaan: talonpoikain hyökkäys oli murrettu, sen hän käsitti ja hän mölysi täyttä kurkkua iskiessään kirveellään raivoissaan. Vasemmalla, nummella talonpojat näyttivät pakenevan, mutta jyrkänteellä seisova pieni lauma, joka nyt taisteli selkä selkää vasten, ratsumiehiä sekä ala- että yläpuolella, puolustautui kuolemaa pelkäämättä — emme väistä, emme väistä, lauloi kirveen isku!
Silloin hän huomasi kukkulan alla tiellä pitkän ratsujoukon lähestyvän keihäät käsissä: heikossa, harmaassa aamuvalossa teräskypärät ja olkakilvet sekä hevosen suojukset loistivat märkinä — ei kannattanut sen enemmän enää —.
Hän ryntäsi lävitse ja pääsi jyrkän, oikeanpuoleisen tien viereen, kiipesi sitä auttaen kirveellä itseään ja pääsi ylös. Sekä hänen edessään että takanaan kiipeili, ponnisti ja riensi hänen taistelutovereitaan vierua ylös — useimmat olivat selviytyneet tänne. Päästyään jonkin matkaa ylös hän pysähtyi ja katseli taakseen — tien toisella puolella juoksi suurin osa talonpoikais-joukosta nummen poikki ratsuväki kintereillään ja hävisi petäjikköön. Mustaksi poljetulla tiellä makasi hevosia ja miehiä sikin sokin, mustia olentoja lumisohjossa, toiset liikahtelivat, toiset makasivat hiljaa, ja kaiken sen ylitse ratsasti herttuan rautapukuinen pääjoukko, raskasaseisia sotureita, niin että kuului töminä ja kilinä — ja sade valui virtanaan. — Olav läksi juoksemaa eteenpäin metsäisen ylängön poikki.
— Olav kulki aukean yli; pikkutaloja näkyi joen varrella. Eräs mies juosta hoippui hänen edellään, nyt se kaatui ja jäi siihen. Hänen luokseen päästyään Olav pysähtyi, kohotti häntä ja käänsi hänet. Siinä oli Baardin vävy, kesällinen sulhanen. Hoskold Joninpoika työnsi horroksissa hänet syrjään, istui puolittain toiseen käteen nojaten, pää nuokuksissa, sitten hän kääntyi, kaatui ja jäi toiselle kyljelleen makaamaan — ihan niinkuin pikku poika, kun hänet herätetään liian aikaisin, kääntyy vuoteessaan unen pöpperössä ja nukkuu uudelleen, ajatteli Olav. Lumi oli Hoskoldin ympärillä verinen. Olav nosti hänet ylös ja sai hänet vaivoin olkapäänsä varaan. Oli ylen raskasta kahlata painava taakka selässään vetisessä lumessa mättäistä maata, mutta hän sai hänet sentään erääseen mökkiin, jossa istui pari eukkoa. — Hän ei jaksanut muistaa, mitä oli sanonut naisille tai nämä hänelle juostessaan joittenkin jäljessä kolmen, mökin luona häneen yhtyneen miehen kanssa. Hän oli saanut mahaansa joko iskun tai potkun, vatsassa tuntui pahka ja se vaivasi kävellessä.
Hetken kuluttua hän saapui jollekin korkeammalle kalliolle pakenevan talonpoikaisjoukon keskelle. Hän heittäytyi kuusen juurelle kanervikkoon ja sai vähän ruokaa — usealla miehistä oli eväsreppu, josta jakoi toisille. Baard oli siellä sekä sira Hallbjørn ja neljä, viisi muuta tuttua kaikkiaan oli sinne kerääntynyt parisenkymmentä miestä.
Eräs talonpojista huudahti, hän juoksi pienelle kallionnyppylälle ja katseli eteenpäin. Toiset seurasivat. Täältä näki etelästä palasen Skeidin seutua. Metsän alta kohosi sakea, musta savu leviten painostavassa ilmassa ylt’ympäri. Siellä paloi Hestbaek, arvelivat näiltä seuduilta olevat miehet. Vähän kauempana idässä näkyi toinen savu – herttuan väki kosti hyökkäyksen.
»Sinuapa on pidelty pahoin, Baard», Olav virkkoi matalalla äänellä. Hestbaekin Arne, Baardin appi ja Olavin sukulainen eli vielä korkeasta iästään huolimatta reippaana ja toimeliaana. Olav ei voinut olla myöskään kertomatta Baardin vävystä, jonka hän oli jättänyt tuonne kukkulan alle johonkin mökkipahaseen vaikeasti haavoittuneena.
Mutta Baard, harvapuheinen, hyvänahkainen suurtilallinen, naurahti vain raivoissaan.