Sade valui suoranaan sulavaan lumeen hillityn kahisevasti. Koko sitä alaa, jossa palavat rakennukset olivat, kehysti tumma taivas, joka näkyi matalalla taivaanrannan tummansinisten metsien latvoilla. Miehet olivat ryömineet tiheimpien kuusten alle, jutellessaan natustelleet ruokiaan ja imeskelleet lunta.
He huomasivat nyt kaikki, että hyökkäystä varten oli valittu sopimaton paikka. Aurevirran laakso, kapeine ratsuteineen kivisen rotkon keskellä, olisi ollut paljon sopivampi. Mutta siellä metsien laidassa asuvat talonpojat eivät olleet halunneet ärsyttää vihollislaumoja, ennenkuin ne olivat edenneet heidän seuduiltaan kauemmaksi. — Sitten juteltiin, että hirsivarustukset olisi pitänyt säästää siihen asti, kunnes haarniskajoukot saapuivat kohdalle — ja eräs mies kysyi, mikseivät vakoilijat olleet ilmoittaneet sellaisen joukon tulosta mitään. Olav oli juuri maannut tuumaillen, että olisivatpa he sen tienneet, niin — mutta se oli sira Hallbjørnin syy, vastatkoon hän. Mutta pappi sanoi vain, että nämä sotilaat lienevät olleet taloissa etelämpänä, kuin missä hän ja Olav olivat käyneet. Miehet noituivat, toiset kiroilivat karkeasti: siinä joukossa lienee itse herttuakin ollut.
Sitten keskusteltiin, mihin nyt olisi ryhdyttävä. Useimmat olivat halukkaita palaamaan koteihinsa ottamaan selkoa, miten siellä oli asiain laita. Silloin sira Hallbjørn virkkoi.
»Olisi mieletöntä sallia herttuan asettua Osloon häiritsemättä. Jos hän asettuu Akershusin eteen — sitä hän saa tuskin niinkään helposti, Munan Baardinpoika ei ole tyhmä enemmän kuin arkakaan, ja hänellä on hyvä miehistö. Minun mielestäni me tekisimme kaikkein viisaimmin, jos painuisimme itää kohti Eyjavatniin ja sieltä menemme Sudrheimiin. Kuninkaan vävy Haftor ja hänen veljensä ovat reippaita miehiä ja johtajiksi sopivimmat, jos kutsunta pannaan toimeen. Mikäli tiedän ei Haftor sure suurestikaan, vaikka näyttääkin siltä, kuin hän ei milloinkaan saisi kutsua Eirikherttuaa veljekseen ja langokseen — Sudrheimissä oltiin vain kohtalaisen iloisia kuninkaan antaessa hänelle Agnesrouvan nuoren sisaren.»
Metsästä kiipesi nuoria poikia näkyviin — he taluttivat vanhempaa, miestä, josta veri vuoti kuin härän kidasta. Joidenkuiden miesten alkaessa papin kanssa hoidella haavoittanutta kysyi eräs nuorukaisista Hestvikenin Olav Auduninpoikaa, oliko hän täällä. Olav ei ensin tuntenut kysyjää, mutta sitten hän tunsi hänet siksi pojaksi, joka oli tullut maihin Bjørninpoikain aluksesta ja seurannut häntä Galabyhyn. Nuorukainen kysyi nyt, mitä Olav aikoi tehdä ja saisiko hän seurata tätä? Olav vastasi sen kyllä käyvän päinsä, mutta ettei hän ollut ennättänyt ottaa mukaansa muuta kuin mitä näkyi ja että hän puolestaan aikoi seurata sira Hallbjørnin neuvoa ja lähteä Sudrheimiin Joninpoikain luo katsomaan, aikovatko raumarikiläiset yrittää kartoittaa herttuaa.
Vieras sanoi olevansa siihen suostuvainen. Hänen nimensä oli Aslak ja hän oli Yttre Dalin Gunnarin poika Rumudalista, mutta hänellä oli kolme häntä vanhempaa veljeä, ja niin toivoivat vanhemmat hänen menevän luostariin. Hän oli nyt ollut kolme vuotta, kolmetoistavuotiaasta asti, Tunsbergissa valkoveljesten luona, sillä isä Sigurd Knuutinpoika oli hänen enonsa. Mutta hänestä ei ollut munkiksi — hän olikin ollut suurimman osan aikaa eräällä luostarin Andabussa olevista tiloista, ja nyt he olivat sopineet enon kanssa, että hän matkustaisi kotiin.
»Ja kun minä sitten kuulin sotaretkestä ja kun he aluksella sanoivat laskevansa Hestvikenin rantaan, ja nähdessäni sinun olevan varustuksissa —. Eno on jutellut sinusta — tehän olette tuttuja, tietääkseni.»
»Onko isä Sigurd jutellut minusta?» Olav kysyi vähän epäilevänä. »Minä näin hänet ollessani siellä asialla, mutta me emme vaihtaneet keskenämme montakaan sanaa — minä en käsitä, mitä hän voisi minusta puhua —.»
»Hän sanoi sinun olevan urhoollisen miehen ja että sinä olet ollut ulkomailla — hän mainitsi, että sinut on kasvatettu Ylämaissa, Frettasteinissä, ja että sinä olet nainut sieltä.»
Olav ei vastannut siihen mitään. Hän ei milloinkaan kuullut mielellään puhuttavan nuoruudestaan eikä kohdannut kernaasti sen aikaisia ylämaalaisia. Hän ei ollut milloinkaan tiennyt, että premonstratensiläisluostarin isä Sigurd Knuutinpojalla oli sukulaisia ylämaassa. Mutta se ei tuntunut nykyjään olevan ajattelemisen arvoista —. Hän kysyi Aslakilta, missä tämä oli ollut rotkossa taisteltaessa, ja antoi pojan kertoa itse puhumatta paljoakaan. Hän oli myös vähän väsynyt ja likomärkä, pää oli kipeä, hän huomasi sen nyt vasta, kypäräänsä saamastaan iskusta, ja saappaat olivat hanganneet jaloista nahan rikki.