Kohta päivällisajan mentyä joukko läksi vuorelta liikkeelle. Useimmat halusivat mennä kotiin — niiden joukossa oli Skikkjustadin Baard; hän tahtoi nähdä vävyään. Mutta yksitoista miestä läksi itää kohti, heitä johti eräs Skeidin pitäjäläinen, jonka oli määrä johtaa heitä tietä metsien kautta Eyjavatniin. Heitä oli sira Hallbjørn ja Olav Auduninpoika, Markus ja Simon Alfinpojat Bergistä, eräs jättiläismäisen vahva nuori talonpoika, jota Olav ei tuntenut; loput olivat loismiehiä sekä sitten mainittu nuorukainen, Aslak.
Metsässä heihin liittyi useita miehiä, keskusteltiin taistelusta — vaikkei kukaan tiennyt mitään sen varmempaa, montako talonpoikaisjoukosta oli kaatunut ja miten monta herttua oli menettänyt. Osa ratsumiehiä oli kääntynyt takaisin, ryöstänyt ja polttanut taloja, mutta he eivät olleet malttaneet mennä kovin kauas.
Pian keskustelu vaikeni. Pieni joukko kulki hanhenmarssia metsämaita ylös alas, matalien kuusikkoisten kukkulain yli ja ympäri, korkeassa, märässä kanervikossa ja lumisohjussa — jäillä kohosi hyyhmä nilkkoihin asti. Ja sade valui harmaista pilvistä valumistaan. He saapuivat hämärissä kylään, heidän edessään levisi Eytja-järvi, laajana, harmaankalpeana kenttänä illan pimenevän sadetaivaan alla.
Kukaan ei tiennyt täällä kerrassaan mitään rauhattomuuksista, ja niiden suurtilojen miehet, joissa he pyysivät yösijaa, lähettivät heti sanan Ormbergin ritarille; vuoltiin arpakapula ja miehet riensivät sytyttämään merkkitulia. Ja niin seuraavana päivänä oli koolla ainakin kahdeksisen kymmentä miestä lähdössä pohjoista kohti sohjuisen jään poikki jalan, ratsain ja rekipelin.
VIII.
Vierasseutulaiset saivat majoittua paikkakunnan eri taloihin ja he viettivät siellä joulun. He saivat useimmissa paikoissa hyvän vastaanoton — raumarikiläisillä oli kova halu lähteä Osloon väläyttelemään herttualle terää. Mutta sira Hallbjørniä pyydettiin Sudrheimiin asumaan — hän oli herra Jon Raadille kaukaista sukua — ja niin tämä pyysi myöskin Olav Auduninpoikaa viettämään joulua luonaan.
Hän piti taloa nuorimman poikansa, Ivarin kanssa; toiset, herra Haftor, kuninkaan vävy ja herra Tore Tinghovde olivat kuninkaan kanssa Bjørgvinissä. Sira Hallbjørn ja Olav saivat nukkua kauniissa, kahden naimattoman pojan asuinrakennuksessa, ja Jon-herra lähetti heille tarpeelliset vaatteet.
Olav ei ollut vuosikausiin viettänyt joulua näin iloisin mielin. Talosta lähti lähettejä ja palasi tuoden tietoja; Jonherralla oli vakoilijansa. Kuninkaan nuori sukulainen, Munan Baardinpoika Akershusissa, oli saanut sotaretkestä ajoissa tiedon. Hänellä oli niin vähän miehiä, ettei hän uskaltanut tehdä hyökkäystä, mutta hän oli kuitenkin puolustautunut ensi ryntäystä vastaan. Herttua oli silloin leiriytynyt linnan edustalle, mutta pitkällinen sade pakotti hänet lähtemään rämeisen Akershusin edustalta ja palaamaan takaisin kaupunkiin. Hän vietti joulua siellä rannalla olevassa, vanhassa kuninkaan kartanossa, löi norjalaisia ystäviään ritareiksi Ja piti turnajaisia — vaikkakin huhuiltiin hänen saaneen leirillä ollessaan horkan, jonka vuoksi hän usein sairasteli, Hän otti maaseudulta pakkoveroa, eivätkä kaupunkilaisetkaan siitä päässeet vapaiksi, vaikkakin hän siellä oli varovampi. Sudrheimiläiset nauroivat vahingoniloista naurua — oslolaisten rakkaudella ei ennen, Eirik-herttuan vieraillessa siellä kuninkaan vävynä, ollut rajoja; herttuan joukkoon kuului kolmesataa saksalaista ratsumiestä, puolitoista sataa ruotsalaista sotilasta, ja hänen norjalaiseen joukkoonsa kuului yhteensä runsas vanhanaikainen sadanmiehen ryhmä, useimmat asestetut ritarien tavoin.
Sudrheimin herra Jon Raud ei ollut vielä erikoisen vanha, mutta hän oli sairaalloinen, ja niin jäi pojan, Ivar Joninpojan tehtäväksi talonpoikain johto, hän oli rohkea, viisas ja kansan suosiossa — mutta hän oli ylen nuori, tuskin kahdenkymmenen yhden ikäinen. Sudrheimissä vietettiin joulu vanhan tavan mukaan, ja Olav tapasi täällä monta miestä ja naista, jotka olivat hänelle kaukaista sukua, aina niiltä ajoilta, jolloin hänen sukunsa omisti Dyfrinin. Hän oli sudrheimiläisillekin sukua, kuten selvisi.
»Mistä se johtuu, Olav», herra Jon kysäsi eräänä päivänä, »ettet sinä ole milloinkaan pyrkinyt kuninkaan lähelle? Onhan väärin, että niin korkeasukuinen, varakas ja hyvän kasvatuksen saanut mies ei kuulu hänen henkivartioonsa.»