»Palvelin kuningas Haakonia hänen johtaessaan retkiä», Olav vastasi, »mutta tietäkää, herra, että nuoruudessani olin Alf Erlinginpojan käskettävissä ja vannoin Jumalan ja suojeluspyhäni nimessä, kuultuani jaarlin kuolleen lainsuojatonna, etten milloinkaan vanno käsi miekankahvalla uskollisuutta toiselle miehelle, kaikkein vähimmin sille, joka hänet henkipatoksi julisti.»
»Sinä olet uskollisempi kuin useimmat muut», Jon-herra virkkoi huoahtaen. Hän oli tuntenut jaarlin hyvin ja sen jälkeen hän jutteli usein Olavin kanssa hyvästä Alf-herrasta — ja Olavin mielestä hän ei ollut milloinkaan ollut niin lähellä omaa nuoruuttaan eikä niitä aikoja, jolloin hän itse oli vapaa ja huoleton — niin, ei ainakaan kotiin Norjaan paluunsa jälkeen.
Sira Hallbjørnkin oli aivan kuin toinen mies, sävyisä ja hauska ihminen. Hän otti koko sieluineen osaa retkeen ja myöntyi kaikkiin sudrheimiläisten ehdotuksiin. Hän näytti viihtyvän paljon paremmin maallisten ylimysten ja päälliköitten joukossa kuin pappien ja talonpoikain parissa. Hän ja Olav olivat joskus nuoren Ivarin ja tämän ystävien kanssa metsästämässä sopivalla ilmalla. Pyhäpäivinä hän luki kirkossa messun, ja ihmiset pitivät siitä paljon, sillä hän käyttäytyi kauniisti alttarilla, ja hänellä oli kaunis, voimakas ääni, puhuipa sitten tai luki — pitäjän pappi oli tyhmä tomppeli, ja Jon-herran kotipappi jo niin vanha, että hän alkoi olla lapsi uudelleen. Hän pystyi kyllä vielä lukemaan messun, mutta hän ei enää tuntenut ihmisiä; hän luuli usein Ivaria Jon-herraksi, joka oli ollut nuoruudessaan hänen kasvatettavanaan.
Haftor-herran nuori puoliso, rouva Agnes Haakonintytär, oli kotonaan Sudrheimissä, sillä hän odotti toista lastaan — hänellä oli jo poika, ja sukulaisilla oli siihen poikaan nähden omat suunnitelmansa — jos pieni Ingeborg-neito sattuisi kuolemaan perillisittä.
Se, mitä Olav oli kuullut rouvan äidistä, kuningas Haakonin jalkavaimosta, oli saanut hänet aina lämpenemään, vaikkakin ihmiset puhuivat siitä enimmäkseen ivalla. Hän oli talonpojan tytär jostain sisävuonoilta ja hän oli ollut kuningatar Ingeborgin kylvynlaittaja-neito. Hänen valmistamansa kylpy oli kerran ollut liian kuuma, silloin hänen emäntänsä oli lyönyt häntä niin pahoin, että hän oli mennyt pois kylpyhuoneesta itkien ja verissään, ja silloin hän oli tavannut kuninkaan nuoren pojan, herttua Haakonin. Hän puhutteli tyttöä ja kysyi, miksi hän niin itki. Hän ei ollut kaunis ja hän oli poikaa paljon vanhempi, ainakin parikymmentä vuotta, mutta ennenkuin vuosi oli umpeen kulunut, hän synnytti kuninkaanpojalle lapsen. Kuningatar oli pakahtumaisillaan raivosta, mutta herttua ei tahtonut erota jalkavaimostaan, ja asetuttuaan Osloon asumaan hän antoi tälle kartanon asunnoksi Bergheimin kihlakunnassa. Hänen herttuan kanssa saamistaan lapsista eli ainoastaan Agnes-neiti. Mennessään naimisiin saksalaisen neidin kanssa hän otti jalkavaimonsa tyttären luokseen, mutta äidin hän lähetti Reinsin luostariin. Hänestä tuli siellä nunna parisen vuotta sitten. Hän oli aina ollut hurskas, siveä nainen, köyhille hyvä — mutta kuninkaan jalkavaimoksi hän oli sentään ihmisten mielestä sopimaton, niin pieni ja kalpea, arka ja ujo vieraitten parissa; kerrottiin hänen usein rukoilleen herraltaan armoa sellaisille, jotka olisivat sietäneet saada kovan rangaistuksen. Agnes-rouva oli tullut äitiinsä, hän oli pieni ja kalpea, ilman mitään viehätysvoimaa, harvasanainen, mutta lempeä nainen.
Kun Olav eräänä päivänä istui huoneessaan aseitaan korjaillen, tuli eräs nainen sisään, kulki vuode vuoteelta, nosteli peitteitä ja pöyhi pieluksia. Tultuaan valon ääreen Olav huomasi sen olevankin itsensä Agnes-rouvan. Olav nousi tervehtimään, ja kun nainen lähestyi ojentaen kätensä, Olav polvistui kuninkaan tyttären edessä, suuteli hänen kättään, ajatellen hänen paremminkin muistuttavan lopen kulunutta torpparin vaimoa, jonka on pakko kulkea askareillaan, kunnes vaipuu nurkkaansa.
»Katselin vain onko vieraillamme täällä kaikki hyvin», Agnes-rouva virkkoi. Hän istuutui rahille, ja Olav jäi seisomaan hänen eteensä pää kumarassa, toinen käsi sydämellään; hän vastasi tämän kysymykseen kiittäen, että heillä oli kaikin puolin hyvä olla.
»Te Foldenin miehet tiedätte hyvin vähän mitä koteihinne kuuluu?» rouva kysäsi.
Niin on, Olav selitti; he eivät olleet kuulleet, enemmän kuin kyselleetkään kuulumisia lähtönsä jälkeen.
»Sitten teillä ei ole ollut hauska joulu?»