Olav ei voinut olla naurahtamatta — hän ei ollut milloinkaan viettänyt tämän iloisempaa joulua, hän vastasi.
»Mutta sinähän et taida tietää, onko sinun kotisi pystyssä, vai onko se tuhkana?»
»Hestviken on ollut tomuna ja tuhkana jo kolme kertaa, hyvä rouva»,
Olav vastasi entiseen sävyyn. »Jos se on neljännen kerran poltettu,
ei minun auta muuta kuin tehdä esi-isäini tavoin, ottaa onni vastaan
Jumalan kädestä ja rakentaa uudelleen.»
»Entä omaisesi?» Agnes-rouva kysyi.
»Poikani on herra Ragnvaldin kanssa, ja tyttäreni ovat ystävien luona vuonon länsirannalla, niin ettei minulla ole mitään syytä heitä surra.»
»Sinun vaimosi siis ei olekaan elossa?»
»Ei ole, rouva, nyt on jo kahdeksas talvi hänen kuolemastaan.»
»Vai niin, sittenhän sinun asemasi onkin helpompi kuin monen muun,
Olav. Saa kuulla niin paljon — köyhät talonpoika-rukat etelässä —
Jumala heitä auttakoon!»
»Amen, rouva — mutta jos Hän tahtoo, ei enää kestä kauan, kun he saavat avun ja koston. Vahinko, ettei teidän herranne ole täällä, vaikka onhan Ivarilla kyllä hyvää tahtoa —»
»Oi, enpä tiedä», Agnes-rouva huokasi. »En voi sanoa, että, suren kovin
Haftor-herran poissaoloa. Talonpojat saksalaisia sotilaita vastassa, se
on epätasaista taistelua, vaikkapa talonpojat ovatkin monilukuisina —.
Vaikka onhan minulle raskasta hänen poissaolonsa tänä aikana.»