Olav katseli pientä naista — hänen mielestään tämän nöyryys oli pelkkää hyvyyttä ja hänen sanansa olivat kaikkea muuta kuin kuninkaantyttären sanoja. Mutta hän sääli häntä. Hänen ruskeat silmänsä olivat kauniit, muuta kaunista hänessä ei ollutkaan.
Hän tunsi häntä kohtaan erittäin syvää myötätuntoa kuultuaan eräänä aamuna, jokin päivä äskeisen jälkeen, että Agnes-rouva oli lapsivuoteessa, eivätkä läsnäolevat rouvat olleet varmat miten siinä kävisi. Jon-herra kuljeskeli omaisineen edestakaisin synkän näköisenä, mutta heitä huoletti eniten se, että jos Agnes-rouva kuolisi, katkeaisivat lujimmat siteet, jotka kiinnittivät Haftor Joninpojan kuninkaaseen, jos taas lapsi kuolisi, olisi heidän viinessään yhtä nuolta vähemmän.
Mutta illan suussa tuli sana, että Agnes-rouva oli saanut suuren, kauniin pojan, ja nytkös riemu syntyi: Jon-herra käski tuomaan simaa ja viiniä, ja miehet joivat vastasyntyneen onneksi. Isoisä kannatti sisään vanhimman, vuoden vanhan pojan, Jonin, jota omaiset kutsuivat keskenään junkkeriksi — häntä tervehdittiin ja kuljetettiin sylistä syliin, ja herrat joivat, kunnes joutuivat nurkkaan miesten tavoin, kuten Ivar sanoi.
Sira Hallbjørn kastoi vastasyntyneen seuraavana päivänä — hänen nimekseen tuli Magnus. Vieraat kävivät omaisten kanssa uhraamassa, ja illalla juotiin ristiäisiä suurella riemulla, mutta Olav ei voinut olla ajattelematta nuorta äitiä, jonka kaikki näyttivät unohtaneen — eräs naisista oli maininnut hänen olevan hyvin sairaan, makaavan kuumehoureissa ja valittavan, ettei Haftor-herra tule hänen luokseen; he eivät saaneet häntä ymmärtämään hänen olevan Bjørgvinissä.
* * * * *
Mutta eräänä iltana, pari päivää ennen hiivanuuttia, tuli Sudrheimiin tieto kahdentuhannen miehen suuruisen talonpoikaisjoukon, lidungilaisia ja ringerikiläisiä, kulkevan Osloa kohti. Kaupungissa oli asianlaita sellainen, että Eirik herttua oli ollut jouluna hyvin sairaana, mutta nyt hän oli parempi, ja siitä ilosta hänen ystävänsä aikoivat viettää hiivanuuttia suurin juomingein. Lidingiläiset olivat saaneet siitä vihiä ja heidän aikomuksenaan oli hyökätä yöllä kaupunkiin.
Ivar Joninpoika neuvotteli heti ystävineen, ja he läksivät seuraavana aamuna kolmisata-miehisenä joukkona, mutta loput raumarikiläisistä, jotka asuivat kauempana pohjoisessa ja lännessä, seuraisivat heitä mahdollisimman pian: Ivar pelkäsi lidungilaisten ennättävän ennen häntä ja vievän häneltä kunnian. Foldenin miehiä oli vähän kerrassaan kokoontunut viitisenkymmentä henkeä, ja Olav oli heidän päällikkönsä. Hän juuri oli nostattanut talonpojat ruotsalaisia vastaan ensi hyökkäykseen ja hän juuri oli lähettänyt ajoissa varoituksen Akershusin linnanherralle — hän ei ollut tullut sitä ennen ajatelleeksi, eikä hän ollut Oslon tiellä taistelussakaan päälliköitten joukossa. Mutta täällä Sudrheimissä hän sai siitä kunniaa, ja lankesi ikäänkuin itsestään, että häntä pidettiin joukkonsa ensimmäisenä. Olihan hän Hestvikenin vanhan päällikönistuimen omistaja ja Alf Erlinginpojan entinen henkivartija. Ja hän itsekin piti sitä niin luonnollisena — hänen mielestään kaikki oli niinkuin olla pitikin. Toiset kolme alipäällikköä olivat nuorempia miehiä, lähempänä Ivar Joninpojan ikää.
He saapuivat hämärissä Gellirvaaran juurelle, Tveitin kylään, ja saivat tietää herttuan asettaneen vartijoita Hofvingin majataloon, Sinseen ja Akeriin kirkon viereen, mutta joka paikkaan vain vähän miehiä, sillä sattui niin onnellisesti, että kaikki nämä tien varsilla olevat tilat kuuluivat nunnaluostarille, ja abbedissa, rouva Groa Guttormintytär oli pannut ankaran vastalauseensa ja uhannut kovin, jos hänen alustalaisilleen tapahtuu jotain vahinkoa — eikä herttua halunnut joutua tämän topakan nunnan kanssa epäsopuun, jos sitä suinkin voi karttaa. Kautta koko kihlakunnan oli sisarten talonpojilla enemmän etuisuuksia kuin muilla talollisilla, sekä itsenäisillä että vuokraajilla; kaikkein pahimmin oli käynyt kruunun ja suurtilallisten vuokramiehille. Sira Hallbjørn nauroi sen kuultuaan: hän ei kylläkään ajatellut rouva abbedissaa hyvällä, sillä hän oli riidassa tämän kanssa, mutta nyt hänkin nauroi asialle. Pappi seurasi Ivaria varustuksissaan ja asestettuna.
Neuvoteltua muutamien naapuri-talollisten kanssa sovittiin, että raumarikiläiset kätkeytyvät metsään ennen päivän koittoa ja odottavat siellä seuraavaa iltaa. Sitten he kulkevat edelleen pitkin Alnajokea, hyökkäävät matkan varrella Holfvinissa vahtien kimppuun ja ryntäävät kaupunkiin Martestokkerin poikki, Silläaikaa lidungilaiset hyökkäävät lännestä nunnaluostarin ohitse. Näiden oli kierrettävä Akerin kirkko ja kuljettava Frysjun sillan poikki, sillä jää oli Bjaarrin lahdessa heikkoa, eikä Frysjun alajuoksu ollut vielä jäätynyt. Täällä vaaroilla oli pakastanut ja oli siksi paljon lunta, että Ivar Joninpojan lähetit voivat lännessä käyttää suksia, kunhan seurasivat tien vartta peltoja myöten.
Ivar asettui päällikköineen lepäämään Tveitin taloihin aamunkoittoon asti. Mutta vähän ennen puolta yötä tempaistiin pirtin ovi auki äkkiä, ja sisään astui eräs niistä talonpojista, joiden kanssa he olivat neuvotelleet illalla, vanhan vaimon, äitinsä kanssa.