Vaimo asui kaupungissa naimisissa olevan tyttärensä kanssa, ja heillä oli olutanniskelu eräässä talossa lähellä kuninkaan kartanoa. Herttuan miehet olivat saaneet vihiä, että suuri talonpoikais-armeija marssi lännestäpäin Osloa kohti, ja he olivat varustautuneet huomenna tekemään suurrynnäkön Akershusia vastaan. Vaimo oli keinotellut itselleen pääsyn kaupungista sanaa tuomaan — sillä Oslo huhuiltiin kaupunkilaisten kesken Sudrheimin herrojen keräävän myöskin joukkojaan Ylämaissa, mutta sitä ruotsalaiset eivät uskoneet.
»Tästä syntyykin toisenlaiset hiivanuutin tanssit», sira Hallbjørn virkkoi. Nyt ei ollut helppo tietää, mihin raumarikiläisten olisi ryhdyttävä. Silloin sira Hallbjørn pyysi puheenvuoroa ja sanoi, ettei ole muuta kuin kaksi mahdollisuutta valittavana: »— eikä niistä toinen ole toistaan parempi. Toinen on se, että me lähdemme heti länttä kohti, samaa tietä, jota lähetit menivät, sitten Sandakrarissa joen poikki, hyökkäämme Akerin vahtien niskaan ja otamme Frysjun sillan huomenna haltuumme, kunnes lidungilaiset saapuvat — jos voimme. Jos herttua onnistuu saamaan Akerinlinnan haltuunsa, saattaa hän valmistaa lännestä tulevalle talonpoikaisjoukolle verisen kylvyn ja tehdä Haakon-kuninkaan kanssa rauhan aivan oman mielensä mukaisen — hän norjalaisine ystävineen. — Toinen neuvo on se, että me palaamme jälleen kotiin Raumarikeen ja tyhjennämme häveten Sudrheimin viimeiset joulutynnyrit.»
Nuori Ivar pohti päällikköineen papin neuvoa. Siitä tulisi epätasainen ottelu, kolmesataa miestä ja niistä ainoastaan seitsemän viidettä ratsain ja ratsumiehen tavoin asestettuna, mutta loput talonpojista jalan, niitä vastassa herttuan sotilaat ja tottuneet taistelijat.
»Mitä Te, Olav Auduninpoika, sanotte?» Ivar kysyi. »Te olette vanhin ja kokenein?»
»Minä sanon papin olevan oikeassa. Ei muuta neuvo kuin jompikumpi mainituista. Niistä ei ole kumpikaan hyvä — mutta edellinen ei mielestäni sentään ole aivan mahdoton. Ellemme pysty pitämään siltaa hallussamme, voimme repiä sen ja pelastua Akerinlinnaan.»
Sira Hallbjørn huomautti olevan sangen tärkeätä, ettei herttua saisi linnaa käsiinsä. Heidän oli valmistauduttava siltaa repimään, kuten Olav sanoi ja heillähän oli Akerinkirkko ja kirkkomaa takanaan, sieltäkäsin oli hyvä puolustautua, jos vihollinen sattuisi saamaan osan väkeään joen yli; ja jos heidät karkoitettaisiin kirkkotarhasta, voisivat he paeta kirkkoon; siellä he voisivat pysyä kunnes läntinen joukko saapuisi.
»Uskotko sinä itse omia sanojasi?» Olav kysyi pukeutuessaan papin kanssa varustuksiin, »että lidungilaiset pääsisivät kirkon luo, jos kerran ritarijoukko ennättää Frysjan länsipuolelle?»
Sira Hallbjørn pudisti päätään, »— mutta emmehän me voi kääntyä kotiin yrittämättä taistella. Ja voi käydä maalle kalliiksi, jos Eirik-herttua joutuu hallitsemaan Akerinlinnassa ja neuvottelemaan rauhasta sen kanssa, jota hänen pitäisi kutsua apekseen —»
»Niinhän se on. — Tämä retki on minun mielestäni aloitettu vähän päättömästi. Mutta Ivar on nuori — pahempi sydämetön kuin päätön, ja sydän on paikallaan sekä hänellä että kansalla, eikä tappeluhaluakaan puutu.»
»Ei. — Muistatko sinä viimekesäisiä häitä — sinun tapparasi lauloi?
Pianhan nähdään kumpaa se varoitti, sinuako vai minua.»