»Minä en ole milloinkaan kuullut sellaisen aseen laulavan muuta kuin sukua tarkoittaen. Mutta tässä tapauksessa tuntuu siltä kuin se tarkoittaisi meitä kumpaakin», Olav virkkoi naurahtaen ja sira Hallbjørnkin nauroi: »Siltä melkein näyttää.»
* * * * *
Ei ollut kuutamoa, ja taivas oli täydessä tähdessä. Lunta ei ollut niin paljon, että se olisi estänyt kulkua, pakastikin hiukan. Olav Auduninpoika ja sira Hallbjørn ratsastivat foldingilaisjoukon etunenässä — se oli viimeisenä sotajoukossa. Olav ja pappi olivat saaneet lainata Sudrheinistä hevoset, mutta Olav sanoi taistelevansa jalan, hän oli siihen tottuneempi.
»Jos tällaista pakkasta kestää jonkunkin päivän», pappi virkkoi, »voi herttua kuljettaa panssaroidut ratsastajansa Bjaarin lahden poikki.»
»Niin, me olemme hyvin myöhään liikkeellä», Olav sanoi, »kunhan ei vain olisi liian myöhään.»
»Sudrheimissä oli odoteltava ristiäisiä — ja ehkäpä näillä länsipuolen miehillä oli häitä ja hautajaisia ja joulu-oluita tyhjennettävänä! Mutta ehkäpä me sentään saamme herttuan karkoitetuksi — kuten katuva syntinen karkoittaa paholaisen luotaan yhdennellätoista hetkellä.»
Olav vaikeni. Hän katseli, miten hänen edessään tähtitarhat hävisivät tumman, metsäisen vaaran taakse. On ihmeellistä ajatella, miten paljon hän oli kärsinyt niin monina vuosina yhden miehen kuoleman vuoksi, miettinyt niin paljon kuolemaa ja kaikkea, mikä sitä seuraa — mutta kun oli lähdettävä sotaan ja taisteluun, hupenivat sellaiset ajatukset vallan olemattomiin, ja niin lienee käynyt aina ja kaikille miehille..
Heidän oppaansa ei löytänyt sitä kahluupaikkaa, josta etujoukko oli mennyt — heidän oli mentävä eräälle lammentapaiselle, jossa oli veneitä. Tämä hidastutti foldingilaisia siksi paljon, että alkoi jo sarastaa heidän kulkiessaan lepikkopolkua joen rannalla. Taivas kaareutui avarana ja vaaleana, keltaisena kuin rikki itäisiä vaaroja kohti Akerinkirkon tornien tullessa heidän näkyviinsä puitten yli, ja alapuolellaan, Frysjan toisella puolella, he näkivät Forsin talojen kato lumivalkoisessa maisemassa. Vuonon ympärillä levisi sumu Akerinlinnan ja kaupungin ylitse, ohuena kuin peite, ja Havardinkirkon ja kuninkaankartanon päädyt pistivät sumu vaipasta esiin.
Sillan luona olikin toivorikkaampaa kuin mitä Olav oli ajatellut — hän ei ollut kulkenut tätä tietä sen jälkeen kun kuningas oli rakennuttanut sillan päihin puiset linnoitukset. Ne olivat suuremmat kuin hän oli tullut ajatelleeksikaan. Itäinen, Oslon puoleisen tien päässä, oli niin paljon matalampi, että läntisestä linnoituksesta saattoi ampua sen yli, jos sotajoukko lähenisi Akerinnientä idästäpäin.
Ivarkaan ei ollut toimetonna, hän oli nostattamassa kiviä ja heittovälineitä sillantorneihin, ja keskelle siltaa, missä se kaartui korkeimpana, rakennettiin suojus — toiset miehet purkivat pari sillan lähellä olevaa hökkeliä, toiset vetivät hirsiä ja ovia, muutamat lastasivat kivirekiä mäellä, toiset taas ajoivat niitä alas. Vastatulleet foldingilaiset saivat siten heti työtä. He saivat kuulla raumarikiläisiltä, että Akerin talon vahdit oli voitettu, joko lyöty tai otettu vangiksi. Sira Hallbjørn sai heti käsiinsä pari jalkajousta, jotka Ivar oli ottanut ruotsalaisilta, toisen itselleen, toisen Olav Auduninpojalle — he ampuivat kumpikin yhtä hyvin jalkajousella, kuin pitkällä jousella.